keskiviikko, 13. syyskuu 2006
1910: Epätodellisen valtakunta
Henry Darger (1892-1973) aloitti noin vuonna 1910 yhden länsimaisen kirjallisuuden historian pisimmistä yksittäisistä romaaneista, jolla oli sopivasti myös pisin nimi: "The Story of the Vivian Girls, in what is Known as The Realms of the Unreal, of the Glandeco-Angelinnean War Storm, caused by the Child Slave Rebellion". 13-osainen järkäle käsitti 15 145 konekirjoitettua liuskaa. Ensimmäinen osa vaikuttaisi valmistuneen noin vuonna 1932. Kalle Päätalon 26-osainen Iijoki-sarja oli 16 993 sivun mittainen. Päätalo kirjoitti enemmänkin, mutta enin joutokäynti leikattiin hänen teoksistaan pois.
Dargerin tuotanto tuli päivänvaloon, kun hän 80-vuotiaana joutui sairaalaan vuoteenomaksi. Ihmiset, jotka tulivat hätiin hänen Chicagon kotiinsa, jossa Darger oli elänyt viimeiset 40 vuotta elämästään, saivat vastaansa paitsi 15 000-sivuisen romaanin, myös sen itsenäisen 8000-sivuisen jatko-osan "Crazy House" vuodelta 1939, 1968 kirjoitetun 5000-sivuisen omaelämäkerran, ja yli kolmesataa maalausta, jotka toimivat Vivian Girlsin kuvituksena. Monet kankaista oli maalattu säästeliäästi kahden puolen. Omaelämäkerran ainoa lause, jossa mainitaan hänen taiteellinen tuotantonsa, kuuluu "Mikä pahempaa, olen nyt taiteilija, olen ollut jo vuosia, enkä polveni takia jaksa enää seistä jaloillani maalatakseni pitkän kuvan yläosaa." Sen sijaan hän tekee vuosikymmenestä toiseen piinallisen yksityiskohtaisia huomioita säästä. Darger teki 51 vuotta töitä tiskaajana ja talonmiehenä katolisessa sairaalassa ja kävi messussa joka sunnuntai. Lapsuutensa hän oli viettänyt heikkomielisten lasten mielisairaalassa, yritti paeta sieltä useita kertoja, ja lopulta 1909 17-vuotiaana hän onnistui aikeissaan. Seuraavana vuonna hän kirjoitti Vivian Girlsin ensimmäiset jaksot.
Yksinkertaisesti kuvattuna Vivian Girls on kuvaus hyvän ja pahan välisestä ikuisesta sodasta. Dargerin polveilevan ja thrillerimäisen tarinan seitsemän sisarusta ovat Abbiennian valtakunnan prinsessoja. He käyvät tukemaan rohkeasti glandelinialaisten piirissä syntynyttä lapsiorjakapinaa ja joutuvat sodan melskeisiin. Yksi tytöistä uhraa itsensä toisten puolesta. Monien vaiheiden jälkeen lopussa angelliinit voittavat glandeliinit. Sen jälkeen seuraa viimeinen luku, vaihtoehtoinen loppu, jossa käy päinvastoin. Dargeria sympatisoivat arvioijat epäilevät, että hän oli kiukkuinen Jumalalle.
Laajimman ja yksityiskohtaisimman Dargerin tuotannon kuvauksen on kirjoittanut John MacGregor, outsider-taiteen ystävä ja vanhan kansan freudilainen psykoterapeutti, joka lähestyy teosta varsin suorasukaisesti mielentilan kuvauksena. Koska Darger ei kirjoittanut romaaniaan muille kuin itselleen, kyseessä on suorastaan sielutieteellinen materiaali. MacGregoria on moitittu leväperäisestä psykologisoinnista, erakkokirjailijan demonisoinnista ja vulgaarien johtopäätösten tekemisestä. MacGregorin käsittelyssä romaanikirjailija, jonka maalauksissa tytöillä on penikset ja jonka kirjoissa kuvataan yksityiskohtaisesti kidutustoimia ja suolten repimistä irti (menossahan on lapsiorjakapina ja sota), muuttuu häiriintyneeksi epäluomaksi, joka välttyi tekemästä joitakin rikoksia vain siksi, että hän saattoi hahmottaa ne niin elävästi paperilla ja kankaalla. Oman 700-sivuisen analyysinsa tekijänpalkkiot MacGregor luovutti hyväntekeväisyyteen vammaisten aikuisten taideterapiatyöhön.
Tuskin on mikään uutinen kenellekään, että ihmismielessä elää ja viihtyy hyvin kaaos. Kaaoksen järjestäminen mielekkääksi kokonaisuudeksi on luovan työn määritelmä. Mitkä ovat itsekunkin oman kaaoksen ainekset, on suorastaan mielenkiinnoton kysymys. Kiinnostavaa on, millä tavalla ja millaiseksi kokonaisuudeksi kaaos on järjestetty.
Tämä onkin kysymys, johon kukaan monista asiasta puhuvista ei tarjoa vastausta. Yhdessäkään lukuisista artikkeleista ei haluta sanoa, onko Vivian Girls oikeasti hyvä kirja. Meille tarjotaan pieniä lupaavia välähdyksiä. Tarjotaan lause sieltä ja toinen täältä, ja kehaistaan että Dargerin kieli on monta luokkaa parempaa kuin tuotteliaiden kioskikirjailijoiden. On kuulemma jakso, jossa romaanihenkilö käy keskustelua tekijän kanssa kohtauksista, joita hän on kirjoittanut! Enempää ei kerrota kuin että tällainen jakso on olemassa. Vaikeaa olisikin vaatia enempää, koska teosta kukaan ei tosiaankaan ole lukenut. MacGregorkin tunnustaa silmäilleensä jokaisen sivun, mutta lukeneensa vain valikoiden.
Tuntematon voimainnäyte, salattu mestariteos, vuosisadan omaperäisin luomus, vai uskomaton kasa tautista tuubaa? Henry Dargerin luomuksen heikkoudet ja ansiot eivät ole arvioitavissamme ennen kuin se tuodaan tarjolle. Kun erakon tuotannosta alettiin kiinnostua hänen ollessaan kahdeksassakymmenissä, hän totesi uteliaille lyhyesti "It's too late." Kun viimeinen piste on paikallaan, teos lakkaa olemasta olemassa tekijälleen ja sen ainoaksi ansioksi jää, että se ylipäätään on tehty. Jos jotkut muut haluavat sanoa siitä jotakin, mitä tahansa, se on heidän oma häpeänsä. Ehkä Henry Darger oivalsi, että taiteilija vaikenee puhumalla.
Kommentit