Julkisen notaarin poika, kuivakka ja asiallinen Calvin Coolidge (1872-1933) oli Yhdysvaltojen presidentti vuosina 1923-1929. Hänen vaimonsa Grace oli aivan toista maata, räiskyvä ja eloisa ihminen, joka nautti suuresti seuraelämästä, jota hänen miehensä piti rasittavana turhuutena.

Ytimekkään ja tiiviin ilmaisun taito on ihailtava luonteenpiirre, etenkin amerikkalaiselle poliitikolle. Kun Coolidge luopui virasta, hän totesi lakoniseen tyyliinsä, että nämä nykyiset ajat eivät ole enää häntä varten. Coolidgen tyyli olisi toivottoman vanhentunutta mediayhteiskunnassa, jossa poliitikoilta edellytetään reagointeja, lausuntoja, ja vastauksia joka kysymykseen, olipa heillä siihen kykyä ja halua tai ei.

Coolidge oli mies, joka ei sanoja tuhlaillut. Hänen luonteenpiirteensä saavat ihmettelemään, mahtoiko hän olla suomalaista sukujuurta. Monet hänen lausahduksensa ja lausahtamatta jättämisensä tuovat elävästi mieleen erään toisen presidentin, joka joitakin vuosikymmeniä myöhemmin vaikutti toisella puolella maapalloa. (Tätä toista presidenttiä riittää kuvaamaan 1990-luvulla levinnyt vitsi: "Jos eräs filosofian maisteri tänä päivänä menisi tutkimaan sosiaalisia suhteita Turun satamassa, hän saisi kuonoonsa.")

Haluaisin rohkaista arvoisaa lukijaa vertailemaan mielessään Calvin Coolidgeä ja hänen myöhempää kollegaansa. Kun vastaan tulee anekdootti, joka sopisi täydellisesti myös turkulaiseen sosiologiin, voi merkitä rastin muistiinpanolehtiöön, kämmenenselkään, tai monitorin suojukseen.

Massachusettsin kuvernöörinä ollessaan Calvin Coolidge joutui puuttumaan kahden senaattorin ilmiriitaan, joka oli päättynyt istuntosalissa siihen, että senaattori oli käskenyt toista painumaan helvettiin. Raivostunut senaattori saapui kuvernööri Coolidgen puheille ja vaati tätä ryhtymään toimenpiteisiin.
- Olen tutkinut lakikirjaa, vastasi Coolidge senaattorille. - Teidän ei tarvitse mennä sinne.

Tyypilliseksi väitettiin sitä lehdistötilaisuutta, jonka presidentti Coolidge järjesti lehtimiehille Valkoisessa Talossa 1920-luvun lopulla. Lehtimiehet kokivat hienoista epätoivoa yrittäessään lypsää Coolidgeltä lausuntoa.
- Onko Teillä mitään sanottavaa kieltolaista?
- Ei.
- Onko teillä mitään sanottavaa Kansainliitosta?
- Ei.
- Entä sotavelasta?
- Ei.
- Entä tulevista presidentinvaaleista?
- Ei.
Kun tilaisuus oli päättymässä, Coolidge odottamatta piristyi. Hän nousi seisomaan ja vannotti poistuvia lehdistön edustajia:
- Teidän täytyy antaa kunniasananne, ettette kirjoita sanaakaan siitä, mitä olen puhunut.

Eräänä sunnuntaina Coolidgen vaimo oli sairaana, eikä päässyt jumalanpalvelukseen miehensä kanssa. Kun Calvin Coolidge palasi, hänen vaimonsa tiedusteli, mistä pappi oli puhunut.
- Vääryydestä, Coolidge vastasi.
- Mitä hän sanoi siitä?
- Hän vastusti sitä.

Coolidge oli laskemassa rakennuksen peruskiveä. Hän heitti lapiollisen multaa ja jäi seisomaan paikalleen. Seremoniamestari tuli kiireen vilkkaa kuiskaamaan presidentin korvaan, että yleisö odottaa, että tällaisessa tilanteessa sanottaisiin jotakin asiaan sopivaa.
Coolidge vilkaisi multakuoppaan, ja totesi:
- Siinä on hyvä onkimato.

Yksityispäivällisillä Coolidge sijoitettiin keskustelutaitoisen naisen viereen. Emännän aikomus oli varmistua näin siitä, että Coolidge viihtyisi. Tämähän oli tietysti täysin väärä olettamus. Kunniavieras istui mykkänä lautasen äärellä. Keskustelutaitoinen nainen yritti tuloksetta aloittaa sananvaihtoa.
- Tehän käytte monilla päivällisillä, totesi nainen lopulta. - Ne varmaan ikävystyttävät teitä aika lailla.
Coolidge meni miettiväiseksi. Kohottamatta katsettaan lautasesta hän totesi filosofisesti:
- Jossainhan sitä täytyy syödä.

Ettei syntyisi väärää kuvaa, valaistakoon Coolidgen persoonallisuutta myös muista näkökulmista.

Coolidgekö pihi? Sanotaan mieluummin, että säästäväinen. Presidentiksi tultuaan eräs hänen ensimmäisiä vieraitaan oli sikarivöiden keräilijä, joka halusi saada huomattavaan kokoelmaansa mallikappaleen presidentillisestä sikaarivyöstä. Coolidge otti laatikosta sikaarin, punnitsi sitä kädessään, ja irrotti huolellisesti vyön sikaarista. Hän ojensi vyön keräilijälle ja pisti sikaarin takaisin laatikkoon.

Coolidgekö epäkulturelli? Sanotaan mieluummin, että käytännöllinen. Hän vieraili kuuluisan runoilijan Emily Dickinsonin syntymäkodissa, ja sai nähdäkseen Dickinsonin elämään liittyviä esineitä, myös hänen alkuperäiset käsikirjoituksensa, joita ei suinkaan näytetty tavalliselle yleisölle. Coolidge tarkasteli kohteliaasti kallisarvoisia papereita ja lausahti:
- Jaha. Hän kirjoitti kynällä. Minä sanelen.

Seuraava anekdootti on yleinen vitsi. Siinä on kiinnostavinta, että tässä vitsin versiossa tyypillisenä perittyjä etuoikeuksia ja harvainvaltaa vastustavana amerikkalaisena esitetään juuri Calvin Coolidge.
Englannissa käydessään Coolidge sai isännäkseen ylpeähkön aatelisherran, joka otti suurieleisesti taskustaan shillingin kolikon ja lausui:
- Minun suuren esi-isäni teki lordiksi kuningas, jonka kuvan näette tässä shillingissä.
Coolidge otti taskustaan Amerikan viisisenttisen ja lausui:
- Minun isoisoisäni teki enkeliksi intiaani, jonka kuvan näette tässä rahassa.

Kaikesta huolimatta henkilöä, joka pysyy omalle tyylilleen uskollisena loppuun saakka, ei voi muuta kuin kunnioittaa. Coolidgen viimeinen tilaisuus sanoa jotakin unohtumatonta ja historiallista koitti hänen viimeisenä virkapäivänään, kun hän luovutti presidentin viran Herbert Hooverille. Coolidge nousi puolisoineen junaan jättääkseen lopullisesti Washingtonin taakseen. Satoi rankasti. Calvin Coolidge katsoi junan ikkunasta ulos ja lausui vaimolleen viimeiset sanansa Yhdysvaltojen presidenttinä:
- Siellä on aikamoinen määrä ihmisiä kastunut tänään.