Paavo Noponen on kertonut tapahtumasarjasta, jonka käynnistäjä oli selostajien Noponen ja Tiilikainen hyvä ystävä, metsäneuvos Topi Koskelo. Heikkona hetkenään Koskelo oli luvannut selostajille kummallekin taulun muistoksi, koska he olivat metsäneuvoksen mielestä niin reiluja kavereita. "Niin, älkää siinä ällistelkö. Taulun. Taulussa säilyy arvokkuus vuosisatojenkin päähän. Se on tyylikkäämpi lahja kuin mikään."

Aikaa kului. Mitään ei tapahtunut. Noponen ja Tiilikainen käynnistivät postikorttikampanjan. Selostusmatkoiltaan he muistuttivat metsäneuvosta lupauksestaan korteilla, joissa esiintyi vaihtelevia asiaan liittyviä huomautuksia: "Kiitoksia luvatuista tauluista.", "Luvatut taulut viipyvät yhä.", "Missä taulut?", "Kalliit on taulujen lunnaat.", "Kaksi on taulua ylitse muiden."

Lopulta metsäneuvos sai tarpeekseen. Kyllästynein äänenpainoin hän soitti radion urheilutoimitukseen: "Kyllä kai te sen käsitätte, että ei näillä rahoilla tauluja hankita!" Pekka Tiilikainen ei ymmärtänyt ollenkaan. "Taulu kuin taulu, mutta taulu. Lupaus on lupaus."

Aikaa kului taas. Taulujen lupaaja täytti pyöreitä vuosia. Tiilikainen vinkkasi Noposen mukaansa kauppatorille. Uspenskin katedraalin puoleisessa päässä Tiilikainen pysähtyi pienen kojun eteen ja kysyi: "Mitä nämä postikortin kokoiset taulut maksavat?" "Kolme markkaa viisikymmentä penniä kappale." "Saanko kaksi." Taulut lähetettiin välittömästi postissa, saatteena sähke: "Onnittelemme. Taulut lähetetty. Ei o rahasta kiinni. Pekka ja Paavo."