Claude Simon määritteli aikoinaan, että kirjailijalla on yksi ainoa ammatillinen ongelma: miten kirjoittaa. Hyvän kirjallisuuden ja hyvän tyylin määritteleminen on muodostunut instituutioksi, jota johtavat oppineet tutkijat ja ärhäkät kriitikot. Ammatissaan nämä molemmat tahot tietoisesti etsivät tuoreita näkökulmia ja uusia kiinnostavia tapoja kuvata asioita, mutta kuten usein käy, silloin harvoin kun he todella saavat sellaista eteensä, he eivät sitä välttämättä arvosta. Kirjallisuussodissa ei ole koskaan voittajia, mutta ne tarjoavat sentään kaikille asianosaisille suurenmoisia tilaisuuksia munata itsensä. 

1900-luvun alussa uusien taidesuuntien keksiminen muodostui villitykseksi. Kokeellinen taide oli vielä niin outo ajatus, että kokeilut tuli valmiiksi luokitella antamalla niille mikä hyvänsä tuulesta temmattu nimi osoitukseksi siitä, että tekijä on enemmän tai vähemmän vakavissaan. Niinpä ketään ei oikeastaan yllättänyt kun 1916 ilmestyi ohut nide "Spectra: A Book Of Poetic Experiments". Spektrismi esitti olevansa yksi uusi taidevirtaus monien muiden joukossa. Taidesuunnan perustajat Emanuel Morgan ja Anne Knish selittivät, että spektrisyys lähestyy välitöntä kokemusta, jota ei aina voi kuvata järkeenkäyvästi. Spektrinen runous oli yllättävää eikä noudattanut logiikkaa, mutta sen ansiosta se oli samalla hauskaa, eloisaa ja täynnä värikästä kuvakieltä. Tyypilliset spektrisen runouden säkeet olivat tämänkaltaisia:

Olen nähnyt harmaiden tähtien marssivan
Ja olen nähnyt vihreät kuplat viinissä
Ja unen goottilaiset holvit

Pian spektrisyys alkoi saada kannattajia. Omituista kyllä, perustajajäsenet Morgan ja Knish eivät antautuneet haastateltaviksi eivätkä ikinä esiintyneet julkisuudessa. Kohta alettiin epäillä, että kyseessä on huijaus, ja lopulta 1918 runoilija Witter Bynner tunnusti, että hän ja Arthur Davidson Ficke olivat tosiaan keksineet koko jutun. Heidän tarkoituksensa oli parodioida muodiksi muodostunutta kokeellista taidetta.

On epäselvää, kuka sai nauraa viimeiseksi, sillä kriitikoiden mielestä Bynnerin ja Ficken oma runous parani huomattavasti sen jälkeen, kun he olivat temppuilleet spektrismillä. Heidän kuivakas runoutensa virtasi vuoden 1918 jälkeen paljon kevyemmin ja vapaammin, ettei suorastaan spektrisesti.

Toisen maailmansodan aikana Australiassa vaikuttanut Max Harris oli aikakautensa tyypillinen nuori vihainen mies. Hän oli aggressiivinen kirjallisuuskriitikko, joka julkaisi osuvasti nimettyä kirjallisuuslehteä Angry Penguins. Harris halusi suursiivousta ja tuuletusta australialaisen kirjallisuuden kentällä, ja kun hän 1944 löysi runoilija Ern Malleyn, hän oli valmis julistamaan, että tätä juuri hän oli koko ajan odottanut.

Harris ei ikinä saanut tavata Ern Malleytä. Hän piti yhteyttä runoilijan siskoon, joka kertoi että Ern Harris oli menehtynyt Gravesin sairauteen. Sisko oli löytänyt Malleyn runot veljensä kuoleman jälkeen. Malleyn runot olivat synkkiä ja raskaita, liki käsittämättömiä. Sellaiset murheelliset kuvat kuin "olen yhä musta joutsen joka lipuu vihamielisillä vesillä" miellyttivät Harrista suuresti. Angry Penguinsien erikoispainos omistettiin yksinomaan Malleyn runoudelle.

Tietenkään Ern Malleytä ei ollut koskaan olemassa. Hänet keksivät kaksi australialaista runoilijaa Harold Stewart ja James McAuley. He inhosivat modernismia ja päättivät kokeilla, saisivatko he kirjallisuusmaailman hyväksynnän tekemällä tarkoituksellisesti sepitettyä hölynpölyä. Mikä parasta, he olivat muotoilleet säkeet poimimalla Oxfordin sanakirjasta satunnaisia rivejä.

Max Harrisin maine ei koskaan korjaantunut ennalleen, mutta Stewart ja McAuley saivat myös oman osansa. Monet lukijat inttivät vakavissaan, että Ern Malleyn runot olivat paljon parempia ja nautittavampia kuin Stewartin ja McAuleyn teokset. Tahtomattaan nämä kaksi runoilijaa olivat tehneet kieli poskessa satunnaisotannan avulla paljon parempaa runoutta kuin se, mitä he kirjoittivat vakavissaan. Ern Malley oli yleisön mielestä kiinnostavaa luettavaa, ja lukijat ovat aina ne, joilla on lopulta viimeinen sana.