Roomalainen näyttelijä Aisopos hankki paikkansa historiassa syömällä omaisuuksien arvoisen piiraan, joka sisälsi pelkästään sellaisia lintuja, jotka pystyivät matkimaan ihmisääntä. Ehkä Aisopos kuvitteli kehittyvänsä imitaattorina tällä keinolla. Englannissa oli 1700-luvulla tunnettuja syöpöttelijöitä, joiden henkisestä terveydestä voi esittää kysymyksiä, ruumilliisesta terveydestä puhumattakaan. Bulimia olisi mahdollisesti voitu diagnosoida jo varhempina aikoina, mutta tuolloin yleisesti ottaen ihmiset söivät mitä käsiinsä saivat silloin kuin saivat.

Aivan toista luokkaa oli Oxfordin geologian professori Frank Buckham (-1880). Hän kuvasi ensimmäisenä maailmassa aidon dinosauruksen fossiilin 1824, ja onnistui myöhemmin tulemaan moneen otteeseen sekä huiputetuksi että innostuksensa viemäksi uusien "löytöjen" ilmaantuessa esiin. Hänestä sanottiin, että hän söi mitä vain, ja maistoi kaikkia mahdollisia ruokalajeja avoimen ennakkoluulottomasti ja tieteellisen järjestelmällisesti.

Buckland väitti, että hänellä on poikkeuksellisen kehittynyt makuaisti. Tottahan sellaista oli käytettävä. Eräänä pimeänä yönä hän lähestyi seurueensa kanssa Lontoota ratsain. Seurue havaitsi eksyneensä. Buckland hyppäsi alas, kouraisi maata ja maistoi sitä. "Uxbridge!" ilmoitti Buckland voitonriemuisesti ja näytti tietä.

Vapaa-aikanaan Buckland matkusti ympäri maailmaa uusia makuelämyksiä etsimässä. Apinat, krokotiili, siili, myyrä, koiranpentu ja vastaavat eläimet käväisivät Bucklandin ruokalistalla. 1862 Buckland vastasi illalliskutsuista, joissa tarjottiin kengurua, paahdettua papukaijaa ja japanilaista merimakkaraa. Kenguru meni vielä alas, mutta harva osasi arvostaa merimakkaran ulkonäköä. Merimakkaraa väitettiin mitä miellyttävimmäksi syötäväksi, ja sitä verrattiin kilpikonnan vihreään rasvaan, mutta Bucklandin oli pakko tunnustaa, että se maistui siltä kuin olisi syönyt liimapullon sisusta.

Muita Bucklandin kuuluisia haksahduksia oli myyräpata raatokärpästen kera, vaikka hevosenlihakaan ei järin herättänyt hänessä innostusta. Delfiinin pää osoittautui myös pettymykseksi, koska se maistui aina vain lampunsydämeltä. Parhaita reseptejään Buckland piti siinä määrin onnistuneina, että otti asiakseen julkaista niitä aikakauslehdissä. Buckland oli myös se henkilö, jonka mahalaukkuun viimein löysi tiensä Ranskan kuningas Ludvig XIV:n sydän. Sydän oli varastettu haudasta Ranskan vallankumouksen aikana, ja se kulkeutui Bucklandin lautaselle Yorkin arkkipiispan kautta.

Rouva Buckland -paralle oli lisää koettelemuksia tiedossa. Hänen poikansa Francis oli rajattoman innoissaan isänsä gastronomisista tavoista, ja tarjosi opiskelutovereilleen mielellään keitettyjä hiiriä paahtoleivän päällä. Bucklandien pöytä notkui tuohon aikaan kastematoja, keitettyä norsunkärsää, grillattua pantteria, etanakeittoa ja korvamuhennosta. Yllättyneet vieraat totesivat, että sarvikuonopiiras maistui hyvin samankaltaiselta kuin pitkään riiputettu naudanliha. Kokonainen strutsi oli maultaan sangen lähellä kalkkunaa.

1860-luvulla Buckland keksi uuden intohimon: kalanjalostuksen. Hän hautoi 30 000 lohenpoikasta kylpyammeessaan, ja istutti lohia tekoaltaisiin niin hyvällä menestyksellä, että kuningatar Viktoria teki hänestä kuninkaallisten lohialtaiden ylitarkastajan. Tässä ominaisuudessa Bucklandin piti huolehtia, että lohilla oli esteetön pääsy merestä kutupaikoilleen joien yläjuoksulle. Vaikeassa paikassa Buckland kiinnitti puuhun ilmoituksen: "Ei pääsyä tämän kosken yli. Palatkaa alajuoksulle, käntykää oikeaan, niin löydätte hyvän väylän, jossa ei tarvita edes hyppimistä. F.T.B."

Buckland kuoli pitkällisen astman ja keuhkoputkentulehduksen jälkeen joulukuussa 1880. Hän kirjoitti testamentissaan: "Jumala on ollut niin hyvä pikkukaloille. En usko, että hän antaisi ylitarkastajankaan kärsiä haaksirikosta. Lähden nyt yksin pitkälle matkalle, jolla uskon tapaavani monia kiinnostavia eläimiä."