torstai, 3. elokuu 2006
1976: Englanti uneksii
Punk kuoli jo hädin tuskin synnyttyään. 27.1.1978 San Franciscossa Johnny Rotten käveli loppuunmyydyn konsertin päätteeksi pois lavalta ja mutisi mennessään "onko sinusta koskaan tuntunut siltä, että sinua on kustu silmään". Hän hajotti bändin samana iltana. Sid Vicious kirjoitti 2.2.1979 kauniin runon edesmenneelle rakastetulleen Nancylle ja kuoli seuraavien tuntien aikana huumeiden yliannostukseen. Viciousin kuolemaa pidetään itsemurhana. Nancy oli menehtynyt 12.10.1978 puukoniskuun New Yorkin Hotel Chelsean huoneessa 100. On oireellista, että jo vuoden parin sisällä punk-taustaiset yhtyeet kieltäytyivät tulemasta enää rinnastetuksi punkiin. He sanoivat nyt edustavansa uutta aaltoa. Punk oli syönyt itsensä ja menettänyt uskottavuutensa sillä hetkellä kun sen keulakuvana toiminut yhtye Sex Pistols alkoi noudattaa samaa kaupallista ja itsetuhoista rock'n'roll –elämäntapaa, jonka vastavoimaksi monet halusivat sen kuvitella.
On toinen kysymys, oliko kuvitelma realistinen.
Jos yhtyeen managerilta Malcolm McLarenilta kysytään, kaikki oli etukäteen tarkasti harkittua. Hän oli perustanut 1971 muotisuunnittelija Vivianne Westwoodin kanssa Lontoon King's Roadille SEX-nimisen vaateputiikin. Punkin ulkoasun, tahallaan revityt farkut, repaleiset paidat, hakaneulat poskissa ja liimalla muotoillut hiukset, laati ammattimainen taidekoulun käynyt muotisuunnittelijapari. Tuohon putiikkiin törmäsi 1975 muuan John Lydon ja tapasi innostuneen McLarenin, joka oli juuri palannut New Yorkista ja nähnyt aivan uuden tyylisen yhtyeen nimeltä New York Dolls. McLaren halusi tehdä jotakin samanlaista Englannissa.
Managerina McLaren joko oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai sitten hän oli nero. John Lydon oli jo valmiiksi sarkastinen ja kaikille pitkät haistatteleva hahmo. Kun hän käveli putiikin ovesta sisään T-paidassa, jossa luki "I Hate", ja suoritti koelaulun (Alice Cooperin "Eighteen" jukeboksin säestyksellä. Ei nuottiakaan oikein. Loistavaa!) niin McLaren otti välittömästi kuulakärkikynän ja tarjosi sopimusta. Hän kokosi yhtyeen, antoi sille nimen Sex Pistols, ja halusi yhtyeen jäsenille sen mukaisesti röyhkeät taitelijanimet. John Lydon oli leikissä heti mukana. Lydon, yhtyeen huomattavin musiikillinen kyky, kuten hänen laaja myöhempi tuotantonsa on viimeistään osoittanut, otti taiteilijanimekseen Johnny Rotten. Myöhemmin mukaan liittyneen ongelmalapsen John Ritchien nimeksi Lydon keksi Sid Vicious, koska Ritchie oli toivottoman arka ja ujo ihminen, tietysti. Ritchien hamsteri oli nimeltään Sid. Se oli väkivaltainen, koska se puri sormeen.
McLaren hankki Sex Pistolsille levytyssopimuksen EMI:n kanssa. Hermostuneena kielteiseen julkisuuteen (joka oli parasta mahdollista julkisuutta), EMI sanoi irti levytyssopimuksen muutamassa kuukaudessa. Siinä vaiheessa Sex Pistols oli julkaissut kokonaista 1 singlen, Anarchy in the UK, joka ehti nousta sijalle 38 ennen kuin EMI keskeytti sen painamisen. McLaren ei hätkähtänyt, vaan vei yhden singlen yhtyeensä Buckinghamin palatsin eteen allekirjoittamaan miljoonan punnan sopimuksen A&M:n kanssa. Yhtye siirtyi A&M:n tiloihin juhlimaan railakkaasti. Lydonin mukaan Ritchie oli onnistunut riehuessaan jotenkin loukkaamaan jalkansa ja lattioilla oli verta. Sitä ennen Ritchie oli onnistunut rikkomaan A&M:n pääjohtajan huoneen oven ja oksentamaan tämän työpöydälle. A&M ei katsonut aiheelliseksi arvostaa ruokkivan käden puremisen hienoutta, vaan erotti yhtyeen kuuden päivän kuluttua. Virgin otti yhtyeen omakseen, tarjosi täydellisen taiteellisen vapauden, ja loppu oli historiaa.
Punk sai ansaitsemansa historiateoksen, kun John Savage julkaisi 1992 järkälemäisen ja pedanttisen pikkutarkan kuvauksensa vuoden 1976 Englannista, England's Dreaming. Punkkareiden laatimissa kirja-arvosteluissa Savagen teosta moititaan yli-intellektuaalisesta älyllisestä mastruboinnista, jonka tarkoitus on vain saada näyttämään kirjoittajansa fiksulta. Savage tuntuu olevan kiinnostuneempi sosiaalipolitiikasta kuin musiikista.
Punkin ohjelmassa ei ollut esittää vaatimuksia yhteiskunnalle, vaan kuvata yhteisiä tuntoja. Mitä pienempään yhteiseen nimittäjään tunnot vetosivat, sen parempi. Siitä röyhkeät yhtyeiden, laulujen ja levyjen nimet, joita esittävät koulupojat, jotka kiltisti kuuntelivat rehtorin nuhdesaarnan ja palasivat takaisin autotalliin harjoittelemaan lisää röyhkeitä kappaleita. Härnäys meni perille ja establishmentin mielenkiinto keskittyi ilmeiseen, siihen ainoaan mitä se ikinä on ymmärtänyt, seksiin ja väkivaltaan, jotka punkkareiden tapauksessa olivat kummatkin pitkälti näyteltyä. Daily Mirror: "Punk? Call it Filthy Lucre". The Sun: "The Filth and the Fury". John Lydon pääsi otsikoihin lausumalla haastattelijalle TV-lähetyksessä sanan "paska", Tapahtuipa sellaistakin, että ensimmäistä kertaa Britannian TV:ssä lausuttiin sana "fuck". Suomessa Ville Nisonen sai kansakunnan kuohuksiin tekemällä saman suomen kielellä 1983.
Punkin ainoa julkilausuttu periaate oli kapina apatiaa vastaan. Punkkari kieltäytyi olemasta päätelaite, johon kulki maailman kontrollikoneesta vain yksisuuntainen johto sisään. Älä haaskaa rahoja muiden tekemään sontaan, tee se itse. Joskus itsetehty sonta oli jopa parempaa kuin se mitä yleisesti kutsuttiin lehdistöksi, musiikiksi, sarjakuvaksi tai elokuvaksi.
Tietysti tärkeä näkökohta oli kaivaa verta nenästään. Tavallinen punkkari ei välttämättä osannut tavata oikein englannin sanaa establishment, mutta se on aina ja ikuisesti taho, jonka nuoret vihaiset miehet haastavat. Tässä eivät esiintyneet pitkästyneet ziljonäärit, jotka intialaisessa luksushotellissaan julistivat maailmanlaajuista harmoniaa ja ylitsevuotavaa veljeyttä. Tässä huudettiin epätoivoa julki, ja vieläpä kirjaimellisesti suoraan korvaan.
God save the Queen
The fascist regime.
It made you a moron
A potential H-Bomb.
God save the Queen
She's not a human being.
There is no future
In England's dream.
Jos tarkoitus olisi ollut vain herjata kuningatarta, John Lydon ei olisi kirjoittanut säettä "God save the Queen / We mean it man!" Lydonin huuto kiiri korviin pelinappuloiden maailmasta, jossa kuningatarkin oli vain profiilikuva postimerkissä, ja Buckingham koriste, jonka avulla saatiin nyhdettyä turisteilta rahat. Jos tarkoitus olisi ollut esittää yksiselitteinen poliittinen ohjelma, ei olisi ollut myöskään säettä "Oh God save history / God save your mad parade / Oh lord / God have mercy all crimes are paid". Kaikille viesti ei mennyt perille. Kiukustuneet rojalistit hyökkäsivät yhtyettä kohtaan sanallisesti ja fyysisesti. Diinarit, joiden kanssa punkkarit tunnetusti eivät olleet väleissä, viilsivät John Lydonia partaveitsellä. Kaiken huipuksi God Save The Queen nousi listaykköseksi juuri samalla viikolla kun kuningatar Elisabeth II vietti hallitsijakautensa 25-vuotisjuhlia. BBC asetti levyn soittokieltoon.
Punk sikisi tylsyydestä, ei päivän politiikasta. Pretty Vacant oli kappale, joka roikkui mukana Sex Pistolsin alusta alkaen. Lopulta se julkaistiin yhtyeen kolmantena singlenä God Save The Queenin jälkeen. Pretty Vacant on ironinen ylistyslaulu punkin suurimmalle viholliselle, apatialle. Jotta viesti olisi mennyt perille, singlen B-puoli No Fun kesti seitsemän minuuttia. Seitsemän minuuttia epähauskaa.
There's no point in asking
You'll get no reply
I just remembered I don't decide
I got no reason, it's all too much
You'll always find me... out to lunch
And now
And we don't care
John Savage näkee, että punkin tee-se-itse-viritys oli paitsi vastareaktio hippien kollektiiviselle maailmansyleilylle, myös samalla thatcherismin siemen. Jos näin on, tylsyyttä ja epämieluisan valmista maailmaa kritisoineet punkkarit saivat vastaansa 1980-luvulla vielä tylsemmän, vielä koneellisemman, entistä armottomammin virkamiesmäisen ja kylmäkiskoisen maailman, joka ei ollut edes sen arvoinen, että sille olisi viitsinyt rehellisesti haistatella kuten vielä muutamaa vuotta aiemmin.
Tai sitten kaikki oli, kuten he julki-ironisesti sen itse määrittelivät, A Great Rock'n'Roll Swindle.
Miksei kumpaakin.
Kommentit