1277249128_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Australian tiedemaailmaa on kohahduttanut viimeksi katoavien teelusikoiden tapaus. British Medical Journalissa ilmestynyt tutkimus pyrki selvittämään teelusikoiden elinkaarta ja päätyi hälyyttäviin tuloksiin. Australialaisen tutkimusinstituutin yhteisiin tiloihin sijoitettiin 70 erilaatuista ja hintaista teelusikkaa. 80% lusikoista katosi jäljettömiin viiden kuukauden aikana. Lusikan laadulla ja rahallisella arvolla ei ollut merkitystä. Yhden teelusikan keskimääräinen elinikä oli surkeat 81 päivää. Tutkijat päätyivät hämmästyttävään paradoksiin: Jotta taattaisiin, että laitoksen yhteisissä tiloissa olisi käytettävissä norminmukaiset 70 teelusikkaa, se edellyttäisi 250 lusikan hankkimista yhden vuoden aikana.

Tällaista hävikkiä ei pysty selittämään minkäänlaisilla järkiperusteilla, joten tutkijat joutuivat nostamaan kädet ylös. Kukaties jossakin kosmoksessa sijaitsee planeetta, jota kansoittavat yksinomaan lusikka-elämänmuodot. Lusikat, joita ei valvota, löytävät tiensä tälle planeetalle, pakenevat avaruuden halki maailmaan, jossa he voivat vapaasti nauttia lusikkaisesta elämäntavastaan, kokea lusikkaisia virikkeitä ja puhjeta täyteen lusikkuuteensa.

Toisena selitysmallina tutkijat esittävät Yhteismaan tragedian sellaisena kuin Garrett Hardin on sitä luonnehtinut. Mitä enemmän farmarit käyttävät yhteistä laidunmaata, sitä enemmän se kuluu ja rappeutuu, kunnes se muuttuu hyödyttömäksi. Toisaalta voidaan ajatella, että jos yhteismaata ei hyödynnetä, se on yhtä hyödytön. Tutkimusinstituutin tapauksessa; mitä useampi tutkija sosialisoi lusikan omaan henkilökohtaiseen käyttöönsä, koska niitä on niin monta, sitä varmemmin teelusikoiden yhteismaa tuhoutuu.

Teelusikkatutkimusta lukiessani ajattelin, että tässä on jotakin kovin tuttua. Sitten muistin, missä olin nähnyt aikoinani jotakin samantapaista. Kyseessä oli katoavien sukkien ongelma, jota on tutkittu tilastotieteen, taloustieteen ja kvanttifysiikan näkökulmista.

Jos pesukone on suljettu järjestelmä, miten sukat voivat kadota? Ja jos käyttää julkisen pesulan pesukonetta, kuinka on selitettävissä että pyykkiin tulee aina mukaan toisten sukkia, vaikka pyykin on tarkistanut huolellisesti etukäteen? Synnyttääkö sähkömoottorin aikaansaama pyörimisliike mustan aukon tai madonreiän aika-avaruusjatkumoon, josta sukka sinkoutuu ulottuvuuteen X? Ja jos, niin kuinka vinhasti pitäisi rummun lingota?

Aiemmin asiaa oli lähestytty entropian kannalta. Maailmankaikkeuden syntyhetkellä olimme vähäisen entropian tilassa, jossa kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä. Sitten tapahtui alkuräjähdys, jossa miljardit ja taas miljardit sukat levisivät laajenevaan maailmankaikkeuteen aiheuttamaan sekaannusta ja hämminkiä. Mitä vanhemmaksi maailmankaikkeus käy, sitä suuremmaksi entropia kasvaa. Voidaan ajatella, että lopulta saavutetaan äärimmäinen epäjärjestys, jossa kaikki ulottuvuudet, jopa aika, menettävät merkityksensä. Se on maailmankaikkeuden päätepiste.

Tilanne ei ole kuitenkaan näin toivoton. Erään teorian mukaan on mahdollista, että tässä kuolleessa universumissa syntyy spontaanisti alphahiukkanen, joka kirjaimellisesti materialisoituu esiin, ja se voi toimia uuden maailmankaikkeuden siemenenä. Toisin sanoen, se sinikirjava sukka, joka katosi pesukoneesta viime viikolla, saattaa olla synnyttämässä paraikaa uutta maailmankaikkeutta. Oikeastaan tästä pitäisi tuntea mielihyvää ja ylpeyttä. Sidoste-sukka kestää! Odotetaan joitakin miljardeja vuosia, niin kyllä uuteen maailmankaikkeuteen ilmaantuu terrieritkin.

Kvanttifysiikka näyttää olevan ainoa, joka pystyy tarjoamaan jotakin selityksen tapaista sukan kunkinhetkiselle olinpaikalle. Brian J. Reardon esittää, että pyykin kvanttiteoria tarvitsee toimiakseen kolme perusoletusta. 1. Sukka ei ikinä poistu pesukoneen tai kuivausrummun suljetusta järjestelmästä. 2. Kun sukka on koneen järjestelmän sisällä, se ei ole välttämättä pesurummussa. Se voi olla rummussa tai nukkaritilässä tai niiden välillä. Ja 3. Sukka voidaan ilmaista matemaattisesti aika-avaruuden aaltofunktiona.

Sukan tilaan koneessa voidaan soveltaa Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta. Tällä oivalluksella on kauaskantoiset seuraukset. Jos konetta häiritään kurkistamalla sen sisään ennen kuin pesuohjelma on suoritettu loppuun, sukan sijainnin virhe kasvaa. Älkää avatko kantta ennen kuin ohjelma on päättynyt!

Rappeutumisteorian mukaan uusista sukista irtoaa enemmän nöyhtää kuin vanhoista. Se ei kuitenkaan myönnä, että sukka kuluisi koskaan täysin loppuun tai katoaisi. Kvanttiteoria tulee avuksemme, sillä se todistaa, että sillä hetkellä kun kone pysäytetään, sukalla on aaltofunktio, joka joko a) sijoittaa sen väliaikaisesti pesujärjestelmään tai b) muuttaa sukan täydellisesti nöyhdäksi.

Onneksi tämä tila ei ole välttämättä lopullinen. Jos konetta häiritään seuraavalla pesukerralla, on mahdollisuuksien rajoissa, että aiemmilla kierroksilla kadonnut sukka palautuu pesurumpuun. Tämä selittää sen, miksi toisten sukat materialisoituvat teidän pyykkiinne. Sen sijaan, että alkaisitte valittaa suureen ääneen, että joku julkijumalaton varastaa teidän sukkianne, kannattaa pyörittää konetta pitkän aikaa tyhjänä, koska se lisää mahdollisuuksia sukkien palautumiselle.  Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että nöyhtää ei pitäisi koneesta poistaa, koska silloin sukan palautuminen käy hyvin vaikeaksi, ellei jopa mahdottomaksi.

Pesukoneiden korjaajilta tulisikin edellyttää vastedes kvanttimekaniikan alkeiden tuntemusta, toteaa Reardon.

Joku epäilyttävä käytännön ihminen väittää netissä, että hän on löytänyt vanhasta pesukoneestaan 20 sukkaa rummun sähkömoottorin akselin ympärille kietoutuneena, mutta noin epätieteellistä huuhaata on vaikea hyväksyä. Sähkömoottorin magneettivuoko mukamas vetäisi puoleensa sukkia? Kuvitteleeko hän, että sukat kudotaan raudasta? Naurettavaa! Missä skeptikot ovat silloin kun heitä tarvittaisiin?

Suomalaiskansallinen etenkin mieshenkilöiden suosima ratkaisu ongelmaan on ollut muunnos markkinoinnin tutuksi tekemästä sananparresta: Kahta en vaihda. Sukkia.

Katoavien sukkien rinnakkaisilmiö on vaateripustimien jatkuva lisääntyminen. Usein tavataan tilanne, jossa taloudessa on 1 sukka (reikäinen), mutta niiden vastapainoksi löydetään 85 joutavaa vaateripustinta. Tämä on johtanut päätelmään, että sukat ovat itse asiassa haltijoiden kasvattamia toukka-asteella olevia vaateripustimia. Sukat tulevat siis ulos kotelostaan henkareina. Teoria on siitä kiitollinen, että siitä voi itsekukin tehdä omia empiirisiä havaintoja. Kun sukka tai useampi havaitaan kadonneeksi pyykistä, on hyvä tarkastaa komerot ja naulakot ja laskea, onko vaateripustimien lukumäärä kasvanut. Teorian on esittänyt ainakin Bill Hall Tri City Herald –lehdessä 5.2.1989, mutta en ole päässyt tutkimaan, olisiko ajatus sitäkin vanhempi.

On hyvä huomata, että kirjallisuudessa mainitaan tapauksia, joissa myös vaateripustimet katoavat mystisesti asunnosta, joko yksi kerrallaan tai suurina ryppäinä. Koska vaateripustimet on osoitettu muotoaan muuttaviksi olennoiksi, olisi houkuttelevaa turvautua biologiseen selitysmalliin. Mikä on vaateripustimien ravintoarvo? Mitkä ovat vaateripustimien luontaisia vihollisia? Seppälän tai Vaatehuoneen asiakkaat? Jokerien tai Tapparan kannattajat? Esiintyykö vaateripustimien väärinkäyttöä? Häpeän puna kasvoillani myönnän käyttäneeni kokometallista ripustinta joskus antennina. Voisiko yksinkertainen eroosio tulla kyseeseen? Tai suoranainen varkaus? Onko terveydenhoitojärjestelmämme lopulta vajonnut niin alas, että yöhoitajat käyvät asunnoissa kähveltämässä vaateripustimia tiputustelineiksi? Ilmiötä olisi syytä tutkia lähemmin.

Katoavissa kaukosäätimissä ei sen sijaan ole mitään mystistä. Vanhastaan tiedetään, että ne kaukosäätimet joissa ei ole paristoja, eivät katoa koskaan. On itsestäänselvää, että kaukosäädin tarvitsee virtaa voidakseen teleporttautua paikkaan X.