Brittiläinen rakkaus eksentrisyyteen kukki eräissä 1800-luvun seurakunnissa, joilla oli kunnia tai onnettomuus saada sielunpaimenikseen persoonallisia pappeja.

Pastori John Fitzgeraldin perheessä omintakeisuus oli tapa. Hänen veljensä, Omar Khaijamin kääntäjä, vietti päivänsä kulkien ympäri Woodbridgeä harmaassa shaalissa ja korkeassa hatussa, joka oli sidottu leuan alle nenäliinalla. Kesäisin hän taivalsi paljasjaloin saappaat tikun nenässä. John Fitzgerald puolestaan oli räiskyvä saarnastuolissa. Saarnansa aikana hän riisui kenkänsä ja sukkansa jotta saarnaaminen sujuisi vapaammin. Hän saattoi riisua myös muitakin vaatekappaleita ja seisoi yhdellä jalalla pitkiä aikoja. Korostaakseen saarnan avainkohtia Fitzgerald heilutti kynttilää kädessään ja pirskotti kuumaa vahaa eturiville.

Hänen saarnoistaan sanottiin, että ne eivät olleet tunnettuja lyhyydestään. Itse asiassa hänen vuodatuksensa juopottelun, orjuuden ja katolisten päänmenoksi kestivät pari kolmekin tuntia. Hänellä oli myös kiusallinen puhevika, joka sai hänet viheltämään ja sihisemään. Seurakunta kaikesta päätellen piti Fitzgeraldia sangen viihdyttävänä esiintyjänä, koska hänen kappelinsa oli usein täynnä kuulijoita.

John "Mad Jack" Alington (1795-1863) Hertfordshirestä puolestaan oli sitä mieltä, että mikään huomiota kiinnittävä temppu ei ollut liian halpa-arvoinen Jumalan palvelemiseksi. Hän peri isoisältään suuren omaisuuden, ja isältään paikan paikallisen kirkon pastorina. Alington herätti välittömästi huomiota sekavilla ja kyseenalaisilla saarnoillaan, jotka ilmeisesti pohjautuivat yksinomaan Korkeaan Veisuun, ja ylistivät vapaan rakkauden nautintoja.

Piispanistuin päätti erottaa Alingtonin virasta, mutta asia ei ollut suinkaan sillä selvä. Alington siirsi kirkkonsa Letchworth Halliin, ja jatkoi entiseen malliin. Useimmat kyläläiset työskentelivät hänelle ja asuivat hänen omistamissaan taloissa, joten Alingtonilla ei ollut vaikeuksia kartuttaa kolehtiaan, etenkin kun palveluun kuului ilmaista kaljaa ja viinaa. Toisinaan jumalanpalvelus karkasi siinä määrin käsistä, että Alingtonin täytyi uhkailla muutamia seurakuntalaisia haulikollaan.

Saadakseen osakseen seurakuntansa jakamattoman mielenkiinnon Alington kehitti muutamia näytösnumeroita, jotka suuresti lisäsivät tilaisuuksien viihdearvoa. Hän aloitti jumalanpalveluksen soittamalla vanhaa pianoa ja paria soittorasiaa. Kun seurakunta oli koolla, hän ratsasti keskikäytävää edestakaisin puuhevosella, jota palvelijat työnsivät. Pantterinnahkaan pukeutuneena hän aloitti saarnan, joka tyypillisesti käsitteli jotakin rakkaustarinaa. Sitten hän äkkiä katosi kankaan taakse, ja ilmaantui esiin kirkon ovella, jonne salakäytävä johti. Jumalanpalveluksen päättymisen merkki oli, kun Alington riisui peruukkinsa ja heitti sen seurakuntalaisille.

Vapaa-aikanaan tämä varhainen rocktähti-saarnaaja huvitteli makaamalla avoimessa ruumisarkussa, jota kannettiin ympäri puutarhaa. Hän selitti, että hän haluaa harjoitella tositilannetta varten. Talonpoikiensa työnantajana Alington katsoi velvollisuudekseen opettaa alaisiaan ja tässä tarkoituksessa hän muutti lampensa maailman valtamerten pienoismalliksi. Hän soudatti työläisiään lammella kelluvien maanosien välissä ja luennoi heille maantieteestä.