Politiikan hyviin tapoihin kuuluu, että ehdokas tunnustaa rehdisti tappionsa ja myöntyy hyväksymään hammasta purren ja kyyneleitä pidätellen voittonsa. Minua on aina huvittanut ajatus mitä sitten tapahtuisi, jos ehdokas - vaikkapa tuulesta temmattua esimerkkiä käyttääksemme Esko Aho - ei tunnustaisikaan tappiotaan. Suomen olosuhteissa vastaus kuuluu mitä ilmeisemmin: ei niin yhtään mitään, mutta saisimme ainakin huumoria.

Nicolas Zuñiga y Miranda (1865-1925) tuli kuuluisaksi sillä, että hän osallistui lukuisia kertoja Meksikon presidentinvaaleihin, eikä saanut koskaan enempää kuin joitakin tuhansia ääniä. Se ei silti estänyt häntä pitämästä itseään vaalien todellisena voittajana. Lähimpänä presidenttiyttä hän oli parin päivän ajan vuonna 1920, jolloin häämötti mahdollisuus että muut ehdokkaat olisi hylätty.

Lakimies Zuñiga y Miranda nousi maanmiestensä tietoisuuteen ensimmäistä kertaa 1887, jolloin hän ilmoitti keksineensä maanjäristyksien ennustuskoneen. Hänen profetiansa kuului, että 10.8.1887 Mexico City tuhoutuisi läpikotaisin tulivuorenpurkauksissa. Mitään ei tapahtunut. Zuñiga y Miranda ei lannistunut tästä vähäisestä takaiskusta, vaan jatkoi ennustuskoneidensa kehittämistä. Valitettavasti niiden heikkous oli, että ne käyttäytyivät kovin ennustamattomasti.  

1892 naiivi ja eksentrinen Zuñiga asettui ensimmäistä kertaa ehdolle maan presidentiksi, jolloin hän julisti omaperäisesti olevansa "kansan ehdokas". Hallitseva diktaattori Porfirio Diaz, joka oli tottunut pitämään vaaleja muodollisuutena, pidätytti Zuñigan kun tämä oli syyttänyt vaaleja vilpillisiksi. 25 päivän eristysvankeuden jälkeen Zuñiga pääsi vapaalle jalalle ja julisti olevansa maan laillinen presidentti. Hänet jätettiin rauhaan, kun Diazin hallinnolle selvisi, että Zuñiga ei ollut varsinaisesti vakavastiotettava.

Zuñiga jatkoi häikäisevää uraansa voittamalla myös vuosien 1896, 1900, 1904 ja 1910 vaalit, joiden kaikkien tulokset olivat hänen mielestään väärennettyjä. Hänestä tuli Mexico Cityssä julkkis, joka vastaanotti illalliskutsuja ja esiintyi eri tapahtumissa maan presidentin ominaisuudessa. Hän pukeutui aina englantilaisen herrasmiehen asuun, käytti silinterihattua, hansikkaita ja monokkelia ja poltti piippua. Yleisön silmissä Zuñiga oli huvittava ja rakastettavan harmiton heppu, samaan tapaan kuin Amerikan keisari Norton sanfranciscolaisille.

Meksikon vallankumouksessa Zuñiga oli sivullinen. 1917 ja 1920 hän oli jälleen ehdolla presidentiksi ja muistutti kansalaisilleen, että Meksiko oli yhä kaukana todellisesta demokratiasta. Jälkimmäisten vaalien jälkipyykkiä pestessä pieni tasavaltalaispuolue vaati sekä voittaja Alvaro Obregonin että toiseksi tulleen Alfredo Robles Dominguezin saamia ääniä mitätöitäväksi. Näin presidentiksi olisi tullut vaalien kolmas, Nicolas Zuñiga y Miranda. Ketään ei yllättänyt, että hän tapojensa mukaisesti oli julistautunut jälleen kerran voittajaksi, mutta se oli uutta, että jotkut muut olivat samaa mieltä. Esitys kuitenkin hylättiin. Viimeisen kerran Zuñiga osallistui vaaleihin 1924, jolloin hän sai tappouhkauksia virallisen ehdokkaan Plutarco Elias Callesin leiristä.

Zuñigan esimerkkiä – aiheesta tai ilman sitä – ovat Meksikossa seuranneet sittemmin Jose Vasconcelos (1929), Juan Andrew Almazan (1940), Manuel Clouthier (1988), ja Andres Manuel Lopez Obrador (2006), jotka kaikki ovat väittäneet hävinneensä vaalivilpin seurauksena.

Zuñiga y Miranda ei ole kuitenkaan hauskinta, mitä meksikolainen politiikka on tuottanut. Hauskinta on maata monituiset vuosikymmenet hallinneen puolueen nimi Institutionaalinen Vallankumouspuolue.