1324480957_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ajattelin perustaa uuden blogin: ”ÄIJÄ RAIVOAA TIETOTEKNIIKASTA”. Sisältää äijyyttä, raivoa, ja jonkin verran tietotekniikkaa.

Ja nyt ihan muuta.

Ei kauhean 2nen tv-sarja, jossa Wallace ja Gromit tutustuttavat ihmeellisiin keksintöihin, sisälsi viime viikolla kiinnostavan aiheen. Kyseessä oli Gustav Mesmer, Lautertalin Ikaros, jonka elämänmittainen huima epäonnistuminen ansaitsee mielenkiintomme.

Saksalaisen Gustav Mesmerin (1903-1994) elämäntarina on parhaiten esitetty nettiartikkelissa, jossa huomautetaan että sen osittainenkin lainaaminen maksaa rahaa, joten olen joutunut keksimään hänen elämänkertansa omasta päästäni.

Ensimmäisen maailmansodan aikana, kun koulut oli suljettu, benediktiiniläisluostarin nunnat tekivät Mesmerille tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Munkkikokelas otti kirjaimellisesti Jeesuksen sanat ”jätä kaikki mitä sinulla on ja seuraa minua”, luopui kaikesta omaisuudestaan ja sitoutui työskentelemään luostarissa ilman palkkaa ja sosiaaliturvaa. Kahdeksan vuoden koeajan jälkeen Mesmer oli tullut toisiin ajatuksiin ja palasi kotikyläänsä Altshauseniin seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä toisella tavalla. Hänestä tuli timpurin apupoika. Oppimestari antoi hänestä lämpimät suositukset, joskin mainitsi Mesmerin olevan sulkeutunut ja omintakeinen luonne.

Sulkeutuneisuus jäi taakse dramaattisella tavalla maaliskuun 17. päivänä 1929. Altshausenin kylän kirkkoon kokoontunut seurakunta hämmästyi nähdessään nuoren miehen riehuvan kuin riivattu. Kyseessä ei ollut Jouko Turkka, joka kertomusten mukaan nuorempana härnäsi kirkonväkeä juoksemalla alasti kirkon ympäri jumalanpalveluksen aikana, vaan Gustav Mesmer, joka karjui kirkossa seurakuntalaisille sellaisia ennenkuulemattomuuksia kuin ”Ehtoollisviini ei ole Kristuksen verta!” ja että Jumalaa ei ole.

Kuvitellaanpa, että joku olisi vapaa-ajattelija. Kuvitellaanpa edelleen, että joku olisi aggressiivisen päällekäyvä kiusankappale. Mutta nyt toistan itseäni. (Kuten lukija huomaa, kopioin selvästi Mark Twainia, koska hänen teoksensa ovat tekijänoikeudesta vapaita.) Joka tapauksessa, Mesmer joka oli tullut paikalle puhumaan suunsa puhtaaksi, jouduttiin poistamaan kirkosta viranomaisten avulla. Perheen lääkäri arvioi, että pienestä pitäen omalaatuiseksi tunnettu Gustav kärsi jonkinlaisesta vainoharhasta.

Jos henkilö on ahdistunut ja pelkää, että häntä halutaan vahingoittaa ja hänen suunsa sulkea, niin mikä olisi vakuuttavampi tapa osoittaa moiset epäilykset vääriksi kuin sulkea hänet mielisairaalaan. Näin juuri tapahtui. Bad Schussenriedin laitoksessa Mesmerille kirjoitettiin hullun paperit, joissa häntä luonnehdittiin skitsofreenikoksi, mikä tuohon aikaan saattoi tarkoittaa lähes mitä tahansa. Sairaalassa hän alkoi kirjoittaa vanhemmilleen vetoomuksia, joita henkilökunta ei ikinä lähettänyt perille. 1930-luvulla hän otti tavakseen paeta laitoksesta kotiinsa. Hän onnistui paossa ainakin 16 kertaa, ja joka kerta hänen vanhempansa lähettivät hänet takaisin.

Yhteiskunnan höyrähtäneeksi luokittelema, vanhempiensa hylkäämä, laitokseen suljettu Gustav Mesmer ei voinut muuta kuin hyväksyä tilanteen. Oli kuitenkin yksi asia, jota häneltä ei voitu riistää pois: vapauden kaipuu. Seuranneina 35:nä laitosvuotenaan Mesmer työskenteli uutterasti välineinään kynä, paperi ja vesivärit. Vuodetsa 1932 alkaen hänestä tuli Bad Schussenriedin ja myöhemmin Weissenaun houruinhoitolaitosten Leonardo, mielikuvituksen insinööri, jonka kynästä ryöppysi aina uusia ja uusia lentovälineiden mallipiirustuksia. Hoitajat huomasivat, että Mesmer nautti olostaan saadessaan suunnitella lentolaitteita ja piirtäessään itsensä niiden kyytiin turkoosiin kastetun oravankarvasiveltimen loihtiessa ympärilleen laitosten masentavien muurien sijasta rajattomat metsät ja niityt ja äärettömät taivaat, joilla Mesmerin keltaiset polkupyörälentokoneet vaelsivat. Hän myös kehitteli mallejaan ja rakensi niistä puisia pienoismalleja, joiden avulla konstruktioiden heikkoudet näkyivät selvemmin ja niiden puutteet pystyi korjaamaan.

Vuonna 1949 Mesmer siirrettiin Weissenauhun, jossa hänelle tarjoutui vapaammat olot. Ajat olivat siinä määrin muuttuneet, että henkilökunta ei enää nauranut Mesmerin suunnitelmille, vaan alkoi havaita niissä tiettyä symbolista ja taiteellista arvoa. Vuonna 1962 hän kirjoitti elämäkertansa, ja kahta vuotta myöhemmin hänet lopulta päästettiin vapaaksi – vanhainkotiin Buttenhauseniin.

Buttenhausenissa Mesmer pääsi lopulta konstruoimaan omassa pajassa lentolaitteitaan, joita hän oli niin monet vuosikymmenet testannut vain paperilla. Kyläläiset kohottelivat kulmakarvojaan nähdessään tiellä hyvin pukeutuneen vanhan herrasmiehen, jonka polkupyörään kiinnitetyt siivet ja peräsin viipottivat tuulessa. Hän kiinnitti harteilleen siipirepun, pyöräntankoon laskuvarjoja, tarakalle pressusta ja rimasta kyhätyn peräsimen, ja jos kombinaatio ei tuntunut toimivan, niin seuraavalla kerralla hän kokeili uutta yhdistelmää. Mesmer otti tavaksi omistaa joka sunnuntain lentokokeiluilleen, jotka herättivät varovaista huomiota ja toivat hänelle lempinimen Lautertalin Ikaros. 1990-luvulla hänen suunnitelmansa ja maalauksensa pääsivät näytteille gallerioihin ja Saksan Liittotasavalta kuljetti hänen lentävän polkupyöränsä Sevillan maailmannäyttelyyn vuonna 1992.

Yllättäneekö enää, että yksikään Mesmerin sadoista, tuhansista lentolaitteista ei koskaan toiminut. Itse asiassa kuultuna Mesmer vastasi enemmän tai vähemmän ilkikurisesti kyselijöille, että kerran hän liisi viidenkymmenen metrin matkan alamäkeen, mutta kukaan ei ollut paikalla todistamassa tapahtunutta.

Tällä ei tietenkään ole mitään merkitystä. Jopa 1930-luvun mielisairaalan surkeudessa Mesmer oli lentohärveliensä parissa vapaampi kuin useimmat muut hänen ympärillään. Kyllä hän lensi. Hän oli vapaa kuin taivaan lintu.