1268814936_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Amerikan matkallaan 1890 Rudyard Kipling halusi tavata Mark Twainin. Kahden kirjallisen suuruuden kohtaaminen toteutui monien vaiheiden jälkeen niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin New Yorkin Elmirassa.

1889 San Francisco Examiner oli antanut Kiplingin tarjoamista artikkeleista kaukonäköisen lausunnon "Olemme pahoillamme, mutta emme halua ottaa vastaan kirjoituksianne. Te ette kerrassaan tiedä, kuinka englannin kieltä käytetään. Lehtemme ei ole lastentarha amatöörikirjailijoille." New York Herald suhtautui lastentarhakirjoittaja Kiplingin tuotantoon suurpiirteisemmin. Se julkaisi Kiplingin laatiman Mark Twainin haastattelun välittömästi. Paitsi että jutussa on hienostuneita lohkaisuja, siinä sivutaan aina ajankohtaista kysymystä nimeltä tekijänoikeus, joka on kiinnostava aihe.

 

”Torontossa sanottiin että hän olisi Hartfordissa, sitten sanottiin että hän olisi sattumoisin matkustanut Portlandiin, ja iso paksu rumpali (kauppamatkustaja) vannoi tuntevansa läheisesti suuren miehen ja että Mark vietti kesää Euroopassa, mikä tieto ärsytti minua niin että astuin Niagarassa väärään junaan ja konduktööri heitti minut ulos keskelle kiskoviidakkoa kolme neljännesmailia asemalta. Oletteko milloinkaan yrittäneet väistellä sinne tänne risteileviä vetureita paksun takin ja matkalaukun kanssa samalla kun aurinko häikäisee silmiänne? Mutta tepä ette ole tavanneetkaan Mark Twainia, te mitättömät!

Karja-aurojen leuoista pelastuttuani minä, harhautunut vaeltaja, muukalaisen kohtasin.

”Elmira on oikea paikka. Elmira on New Yorkin valtiossa – tässä valtiossa, ei parinkaansadan mailin päässä”, ja hän lisäsi täysin tarpeettomasti ”Syöksy, Kelly, syöksy.”

Syöksyin läntiselle rannikkolinjalle, syöksyin yöhön, ja he yskäisivät minut ulos rähjäisen elmiralaisen hotellin ovelle. Kyllä vain, he tiesivät kaiken tästä ”Clemensin ukosta”, mutta muistelivat että hän ei olisi kaupungissa. Hän oli matkannut jonnekin itään. Oli parempi säästää sieluni kärsivällisyyden rippeet huomiseksi ja sitten etsiä käsiini ”Clemensin ukon” lanko, joka oli kiinnostunut hiilistä.

Ajatus siitä että jäljittäisin Mark Twainia ja hänen puolta tusinaa sukulaistaan ympäri 30 000 asukkaan kaupunkia esti minua nukahtamasta. Aamu valaisi Elmiran, jonka kaduilla kiskot pitivät ihmiset loitolla, ja jonka esikaupungit olivat omistautuneet ovenkarmien ja ikkunanpuitteiden valmistukselle. Sitä ympäröivät viehättävät pyöreät pienet mäet, joita reunusti puutavara ja päällysti maataloustuotanto. Chemung-joki virtasi vuolaana kaupungin halki ja oli juuri saanut päätökseen tulvimisensa muutamille pääkaduille.

Hotellimies ja puhelinmies vakuuttivat minulle, että kovasti kaipaamani lankomies ei ollut tavattavissa kaupungissa, eikä kukaan tiennyt missä ”Clemensin ukko” piti majaansa. Myöhemmin minulle selvisi, että hän ei ollut viettänyt kesää kyseisessä paikassa kuin yhdeksäntoista vuoden ajan, joten hän olikin suhteellisen uusi tulokas.

Ystävällinen poliisimies tarjoutui jakamaan uutisensa että hän oli nähnyt Twainin tai ”jonkun suuresti hänen näköisensä” vaunuissa edellisenä päivänä. Tieto oli riemastuttava. Kuvitella, millaista olisi asua kaupungissa, jossa voisi nähdä Tom Sawyerin kirjoittajan tai ”jonkun suuresti hänen näköisensä” rullaavan jalkakäytävien yli vaunuissa!

”Hän asuu tuolla East Hillin puolella”, sanoi poliisimies. Kolmen mailin päässä.

Takaa-ajo alkoi vuokra-ajurin kyydissä, ylös armotonta mäkeä, jossa auringonkukat reunustivat tienviertä ja vilja aaltoili ja Harper’s Magazinesta repäistyt lehmät jököttivät uljaissa asennoissa polviaan myöten apilassa, valmiina valokuvattavaksi. Suurmies oli varmasti joutunut ulkopuolisten ahdistelemaksi ennenkin ja etsiynyt siksi turvapaikkaan kukkulan laelle.

Sillä hetkellä ajuri pysähtyi surkean pienen valkoisen hökkelin eteen ja lausui painokkaasti ”herra Clemens”.

”Tiedän että hän on iso kiho ja kaikkea” hän selitti, ”mutta ei sitä koskaan tiedä, millaisia ajatuksia sellaisilla hepuilla on asumisen suhteen.”

Silloin nousi näkyviin nuori neiti joka oli piirtämässä unikkoja ja kultapiiskuja, joita kumpaisiakin oli tarjolla yltäkylläisesti, ja ohjasi pyhiinvaeltajan oikealle polulle.

”Se on sievä goottilaistyylinen talo vasemmalla puolella vähän matkan päässä.”

”Goottilainen---” sanoi ajuri. ”Hyvin harva kaupunkilaiskundi tulee tätä tietä, etenkin jos he tietävät minne ovat menossa”, ja tuijotti minua julmasti.

Se oli oikein sievä talo, kaikkea muuta kuin goottilainen, valtavan kivijalan päällä ja muratin peitossa, edustalla veranta täynnä tuoleja ja riippumattoja. Verannan katolla oli ristikollinen köynnöksiä ja aurinko heijastui niiden lomasta kiiltäville lankuille.

Ehdottomasti tämä syrjäinen paikka oli ihanteellinen työntekoon, jos tässä pehmeässä ilmassa ja pulskien tähkien keskellä pystyisi työskentelemään.

Äkkiä ilmeni että neiti oli tottunut käsittelemään valtoimenaan riehuvia ulkopuolisia. ”Herra Clemens lähti keskustaan. Hän on lankonsa luona.”

Sitten hän oli huudonkantaman päässä, vihdoin ja viimein, eikä jäljitys ollut turhaa. Minä ja ajuri vingutimme pyöriä vinhalla vauhdilla ja laskeuduimme mäeltä ilman onnettomuuksia. Vasta lankomiehen ovikelloa soittaessani ja vastausta odottaessani minulle valkeni ensi kertaa että ehkäpä Mark Twainilla oli mahdollisesti muita suunnitelmia kuin viihdyttää Intiasta paenneita höyrypäitä, vaikka he olisivatkin tikahtua kunnioituksesta. Ja vielä toisen miehen talossa – mitä olinkaan aikeissa tehdä tai sanoa? Oletetaan että olohuone on täynnä ihmisiä, oletetaan että vauva on sairaana, miten aion selittää että halusin vain puristaa kättä?

Asiat etenivät jotakuinkin tässä järjestyksessä: Iso, hämärä olohuone, valtava tuoli, mies jolla oli eloisat silmät, tukko pörröistä tukkaa, ruskeat viikset naismaisen herkkien huulten koristeena, vahva ja reilu käsi joka puristi omaani, ja maailman hitain, tyynein, ja vakain ääni joka sanoi:

”Noh, luulet olevasi minulle jotakin velkaa ja olet tullut kertomaan sen. Sitä minä kutsun komeaksi velan kuittaamiseksi.”

”Piff!” sanoi maissipiippu. (Olen aina sanonut että Missourin meerschaum on maailman parasta poltettavaa), ja katso! Mark Twain oli kerinyt itsensä suureen nojatuoliinsa, ja minä polttelin kunnioittavasti kuten ylempien seurassa asiaan kuuluu.

Ensimmäiseksi mieleeni tuli että hän on vanha, silti hetken ajateltuani havaitsin että asia oli päinvastoin, ja viiden minuutin kuluttua silmien tuikkiessa minuun päin huomasin että harmaa tukka oli pelkkä tapaturma. Hän oli varsin nuori. Olin puristanut hänen kättään, polttelin hänen sikaariaan ja kuulin hänen puhuvan – tämän miehen jota olin oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan neljäntoista tuhannen mailin päässä.

Hänen kirjoistaan olin omaksunut käsityksen hänen persoonallisuudestaan, ja kaikki ennalta päättelemäni oli väärin ja epätotta. Siunattu on hän, joka ei koe pettymystä tavatessaan kuuluisan kirjailijan kasvotusten. Tämä hetki oli ikimuistoinen, kuuden kilon lohen pyydystäminen ei ollut mitään siihen verrattuna. Olin napannut Mark Twainin, ja hän kohteli minua ikään kuin joissakin olosuhteissa saattaisin olla hänen veroisensa.

Tässä vaiheessa aloin tajuta että hän puhui paraikaa tekijänoikeuskysymyksestä. Tässä, niin hyvin kuin minä sen muistan, on mitä hän sanoi. Ottakaa huomioon oraakkelin sanat tämän arvottoman välittäjänne kautta. Ette ikinä pysty kuvittelemaan puhetavan laineita ja aallokkoa, ilmeiden musertavaa vakavuutta, ruumiin erikoislaatuisia ryppyjä, toista jalkaa käsinoja yli heitettynä, keltaista piippua liimattuna toiseen suupieleen ja oikeata kättä joka hämillisenä hieroi leukaa.

”Tekijänoikeus? On ihmisiä, joilla on moraalia ja on ihmisiä, joilla on jotain muuta. Oletan että kustantaja on ihminen. Hän ei synny. Olosuhteet luovat hänet. Joillakin kustantajilla on moraalia. Minun kustantajallani on. He maksavat minulle kirjojeni englanninkielisistä laitoksista. Kun kuulee puhuttavan Bret Harten teoksista ja muista teoksista ja minun kirjoistani, joista otetaan piraattipainoksia, kysy ovatko he varmoja tosiseikoista. Luulen että osoittautuu että kirjoista on maksettu. Näin on ollut aina.”

”Muistan yhden periaatteettoman ja huomattavan kustantajan. Ehkä hän on jo kuollut. Hänellä oli tapana ottaa novellini – en voi kutsua sitä varastamiseksi enkä piratismiksi, se oli ihan muuta. Hän otti tarinani yksi kerrallaan ja kokosi niistä kirjoja. Jos kirjoitin artikkelin hammashoidosta tai teologiasta tai mistä tahansa vaikka tämän verran (hän raotti sormenpäitään puoli tuumaa), minkä tahansa artikkelin – kustantaja meni laajentaamaan ja parentelemaan sitä.”

”Hän hankki toisen miehen kirjoittamaan lisää tai leikkaamaan sitä omien tarpeidensa mukaan. Sitten hän julkaisi kirjan nimeltä ”Mark Twain hammashoidosta”, sen pikku artikkelin ja jotakin muuta lisäksi mitä myöskään en ollut kirjoittanut. Teologiasta olisi saanut oman kirjan ja niin poispäin. Minusta se ei ollut reilua. Se oli loukkaus. Mutta luuen että hän on nyt kuollut. Minä en tappanut häntä.”

”Kansainvälisestä tekijänoikeudesta puhutaan paljon pötyä. Oikea tapa käsitellä tekijänoikeutta on tehdä siitä joka suhteessa kuin kiinteistö.”

”Sillä edellytyksellä asiat ratkeavat. Jos kongressi määräisi lain, jolla ihmiselämää ei saisi jatkaa yli 160:n vuoden, joku pyrskähtäisi nauruun. Se laki ei koskisi ketään. Ihminen olisi oikeuden päätösvallan ulottumattomissa. Vuosiraja ”tekijänoikeudessa” on täsmälleen sama asia. Ei mikään laki voi määrätä kirjaa elämään tai kuolemaan määräaikaan mennessä.”

”Kalifornian Tottletown oli uusi kaupunki, jossa oli kolmetuhatta asukasta, pankkeja, palokunta, tiilitaloja, kaikki nykyajan mukavuudet. Se eli, kukoisti ja katosi. Tänään ei kukaan voi jalallaan astua Tottletownin kamaralle. Se on kuollut. Lontoo on yhä olemassa. Bill Smith, kirjailija jonka teosta luetaan pari vuotta tai sinnepäin, on kiinteistö Tottletownissa. William Shakespeare, jonka teoksia luetaan laajalti, on kiinteistö Lontoossa. Antaa Bill Smithin, täysin tasaveroisena edesmenneen William Shakespearen kanssa pitää täydellinen määräysvalta teoksensa tekijänoikeuteen aivan kuten kiinteistöön. Hän saa hävitä sen uhkapelissä, ryypätä sen, tai lahjoittaa kirkolle. Antaa hänen perijöidensä ja sopimuskumppaneidensa kohdella sitä samalla tavalla.”

”Silloin tällöin matkustan Washingtoniin ja istun lautakunnassa joka ajaa tätä näkökulmaa kongressissa. Kongressi vastaanottaa vastatodistelut tekijänoikeutta vastaan kyselemättä, eikä kongressi ole kovin vahva. Esitin tämän kiinteistönäkökulmani eräälle senaattorille.”

”Hän sanoi: ”Mutta oletetaan että joku on kirjoittanut kirjan, joka elää ikuisesti.”

”Minä sanoin: ”Ette te enkä minä ikinä elä kyllin nähdäksemme sen miehen, mutta oletetaan näin. Mitä sitten?”

”Hän sanoi: ”Teorianne puitteissa haluan suojella maailmaa tuon miehen perillisiä ja sopimuskumppaneita vastaan.”

”Minä sanoin: ”Te kuvittelette että maailmalla ei ole kaupallista tajua. Kirjaa, joka elää ikuisesti, ei voida keinotekoisesti pitää kalliina. Siitä tulee aina olemaan erittäin kalliita ja ratkihalpoja laitoksia rinnakkain saatavilla.”

”Otetaan vaikka Sir Walter Scottin romaanit”, Mark Twain jatkoi kääntyen minun puoleeni. ”Kun tekijänoikeus suojeli niitä, ostin niin kalliita laitoksia kuin mitä minulla oli varaa, koska pidin niistä. Samaan aikaan sama firma julkaisi laitoksia, jotka olisi voinut kissakin ostaa. Heillä oli kiinteistönsä, ja koska he eivät olleet typeryksiä, he oivalsivat että yksi osa palstasta toimisi kultakaivoksena, toinen osa vihannestarhana ja kolmas kivilouhoksena. Näettekö nyt?”

Näin mitä selkeimmin, että Mark Twain oli pakotettu taistelemaan sen yksinkertaisen oletuksen puolesta, että ihmisellä on yhtä suuri oikeus aivoillaan tekemänsä työn tuloksiin (kuvitella millaista kerettiläisyyttä!) kuin käsillään tekemänsä työn.  Kun vanha leijona karjuu, nuoret pennut urisevat. Minä urisin myöntyvästi ja juttu kulki kirjoista yleisesti hänen kirjoihinsa erityisesti.

Rohkaistuneena, tuntien että muutama sata tuhatta lukijaa oli takanani, vaadin tietää naiko Tom Sawyer tuomari Thatcherin tyttären ja kuulisimmeko koskaan Tom Sawyerin miehuusvuosista.

”En ole päättänyt”, totesi Mark Twain, nousi ylös, täytti piippunsa, ja alkoi kävellä huonetta edestakaisin tohveleissaan. ”Minulla on ajatus, että tekisin Tom Sawyerille kaksi jatkoa. Ensimmäisessä voisin nostaa hänet suureen kunniaan ja marssittaa hänet kongressiin. Toisessa voisin hirttää hänet. Sitten kirjan ystävät ja vihamiehet voisivat tehdä oman valintansa.

Tässä kohdassa menetin malttini täydellisesti ja protestoin ankarasti koko ajatusta, koska ainakin minulle Tom Sawyer on todellinen.

”Voi, hän on todellinen”, Mark Twain sanoi. ”Hän on kaikki pojat jotka olen tuntenut tai muistanut, mutta se olisi hyvä tapa päättää kirja”, sitten ympäri kääntyen, ”Koska, kun oikein alat ajatella asiaa, niin ei uskonto eikä koulutus mahda mitään olosuhteiden pakolle, joka ihmistä ajaa. Otetaan seuraavat neljäkolmatta vuotta Tom Sawyerin elämää, ja nytkäytetään vähän niitä olosuhteita jotka hallitsevat häntä. Hänestä tulisi, loogisesti ja nytkäytyksen mukaisesti joko lurjus tai enkeli.”

”Uskotteko sellaiseen?”

”Luulen niin. Eikö se ole sitä mitä te kutsutte nimellä Kismet?”

”Kyllä, mutta älkää nytkäytelkö häntä ja esittele lopputulosta, koska hän ei ole enää teidän omaisuuttanne. Hän kuuluu meille.”
Hän nauroi kuuluvaa ja hyväsydämistä naurua, ja näin pääsimme sivupolulle tekijän oikeudesta tehdä luomuksilleen mitä mielii, mutta sillä kysymyksellä on puhtaasti ammatillista mielenkiintoa ja armeliaasti sivuutan sen.

Palattuaan isoon tuoliinsa hän, puhuessaan kirjallisuuden totuudenmukaisuudesta, sanoi että omaelämäkerta on teostyyppi, jossa ihminen oman tahtonsa vastaisesti ja äärimäisistä vastakkaisista pyrkimyksistään huolimatta tulee paljastaneeksi maailmalle todellisen karvansa.

”Suuri osa kuvauksestanne Mississippillä on omaelämäkerrallista, eikö totta?” kysyin.

”Niin liki kuin voi olla kun ihminen kirjoittaa kirjaa ja omasta itsestään. Mutta uskon että aidossa omaelämäkerrassa on mahdotonta olla kertomatta totuutta itsestään tai väistää vaikuttamasta lukijaa totuudella itsestään.”
”Tein kerran kokeen. Muuan ystäväni – mies joka tuskallisesti oli sitoutunut puhumaan totta kaikissa tilanteissa, mies joka ei olisi kuvitellutkaan valehtelevansa – laitoin hänet kirjoittamaan omaelämäkertansa yhteiseksi huvitukseksemme. Hän teki niin. Käsikirjoitus olisi ollut oktaavolaitoksen mittainen mutta – koska hän oli hyvä ja vilpitön ihminen – jokaikinen hänen elämänsä detalji, jonka tunsin, muuttui paperilla paksuksi valeeksi. Hän ei voinut sille mitään.”

”Ei ole ihmisluonnon mukaista kirjoittaa totuutta itsestään. Siitä huolimatta lukija saa omaelämäkerrasta yleisvaikutelman joko huijarista tai rehellisestä henkilöstä. Lukija ei pysty perustelmaan sitä sen enempää kuin mies pystyy selittämään miksi jokin nainen on hänestä ihastuttava, vaikka hän ei muista hänen hiuksiaan, silmiään, hampaitaan eikä vartaloaan. Ja lukijan vaikutelma on oikea.”
”Aiotteko koskaan kirjoittaa omaelämäkerran?”

”Jos teen sen, siitä tulee samanlainen kuin muistakin – mitä vilpittömimmin mielin pyrin tekaisemaan itsestäni paremman ihmisen joka ikisessä asiassa, joka suinkin saatetaan katsoa heikkoudekseni. Ja minä epäonnistun, aivan kuten muutkin, saamaan lukijani uskomaan muuta kuin totuuden.”

Tämä luonnollisesti johti keskusteluun omastatunnosta. Siihen Mark Twain sanoi, ja hänen sanansa ovat voimallisia ja muistettavia:

”Omatunto on riesa. Omatunto on kuin lapsi. Jos sitä taputtaa päähän ja sen kanssa leikkii ja antaa sen saada kaiken mitä haluaa, siitä tulee hemmoteltu ja se häiritsee kaikkia ilojasi ja useimpia murheitasi. Kohtele omaatuntoasi niin kuin kohtelisit mitä tahansa. Kun se kapinoi, piiskaa sitä pyllylle. Ole ankara sille, väittele sen kanssa, kiellä sitä leikkimästä kanssasi joka hetki, ja takaat hyvän omantunnon. Tarkoitan tällä, hyvin koulutetun. Hemmoteltu omatunto tuhoaa ilon elämästä. Luulen osoittaneeni omalleni kaapin paikan. Ainakaan en ole kuullut siitä vähään aikaan. Ehkä olen tappanut sen liiallisella jyrkkyydellä. On väärin tappaa lapsi, mutta riippumatta siitä mitä olen sanonut, omatunto eroaa lapsesta monin tavoin. Ehkä se on parhaimmillaan kuolleena.”

Tästä hän pääsi kertomaan joitakin seikkoja lapsuudestaan ja kasvatuksestaan – sellaisia seikkoja mitä vieraalle kerrotaan, ja millä tavalla hänen vanhempiensa hyvä esimerkki on häneen vaikuttanut. Hän puhui aina silmiensä kautta, tuike raskaiden kulmakarvojen alla, silloin tällöin kipaisten kirjahyllylle ketterästi kuin tyttö näyttämään minulle kirjan jos toisenkin, jatkaen sitten kävelyä edestakaisin maissinkotapiippua pöllytellen. Olisin maksanut paljon jos olisin voinut ostaa röyhkeyttä pyytää sen piipun lahjaksi, arvo viisi senttiä uutena. Ymmärsin miksi tietyt villiheimot himoitsivat taistelussa kaatuneiden urhojen maksaa. Tuo piippu olisi kukaties voinut antaa minulle aavistuksen hänen tarkkanäköisyydestään jolla hän katseli ihmisen sieluun. Mutta hän ei ikinä laskenut sitä käsistään näpistysetäisyydelle.

Kerran, toden totta, hän laski käteni olkapäälleni. Se oli verrattavissa Intian Tähden aatelisarvoon, siniseen silkkiin, trumpetteihin ja timattikoruihin. Jos tämän jälkeen koskaan kuolevaisen elämäni sattumuksissa ja käänteissä vaivun toivottomaan köyhyyteen, kerron työlaitoksen esimiehelle että Mark Twain kerran asetti kätensä olkapäälleni, ja hän antaa minulle oman huoneen ja kaksinkertaisen annoksen halvinta tupakkaa.

”En ikinä lue romaaneja”, hän sanoi, ”paitsi milloin yleisön tuomio pakottaa siihen – kun ihmiset piinaavat minua kysymällä mitä ajattelin viimeisimmästä kirjasta jota kaikki lukevat.”

”Mikä oli vaikutelmanne viimeisimmästä tuomiosta?”

”Robert?” hän sanoi kirjan nimen tenttaavasti. Nyökkäsin.

”Luin sen tietysti ammattitaidon takia. Se sai minut ajattelemaan että olen kaihtanut romaaneja liian pitkään. Saattaa olla paljonkin loistavalla tyylillä kirjoitettuja kirjoja jossain hyllyillä, joten aloitin romaaninlukukierroksen. Nyt olen lopettanut, se ei huvittanut minua. Mutta Robertista puheen ollen se teki täsmälleen saman vaikutuksen kuin katulaulaja kuuntelisi erinomaista urkumusiikkia kirkossa. En pysähtynyt kyselemään oliko musiikki perusteltua tai välttämätöntä. Minä kuuntelin ja pidin siitä mitä kuulin. Puhun loistokkuudesta ja tyylin kauneudesta.”

”Näettehän”, hän jatkoi, ”Jokaisella on oma yksityinen mielipiteensä kirjasta. Mutta tämä on oma yksityinen mielipiteeni.  Jos olisin elänyt aikojen alussa, olisin kuulostellut ympäri kaupunkia mitä väki ajatteli Abelin murhasta ennen kuin olisin julkisesti tuominnut Kainin. Minulla olisi ollut tietysti oma mielipiteeni, mutta en olisi ilmaissut sitä ennen kuin siltä olisi tuntunut. Teillä on nyt oma yksityinen mielipiteeni kirjasta. En tiedä mikä julkinen mielipide tarkkaan ottaen on. Se ei ole maatajärisyttävä.”

Hän kääriytyi uudelleen tuoleen ja puhui muista asioista.

”Vietin yhdeksän kuukautta Hartfordissa. Olen kauan aikaa sitten sopeutunut siihen, että ei ole toivoa saada mitään tehdyksi noina yhdeksänä kuukautena. Ihmisiä tulee puheille. Kaikkina vuorokaudenaikoina, missä tahansa asiassa. Eräänä päivänä tein luettelon keskeytyksistä. Se alkoi näin:”

”Muuan mies tuli ja halusi tavata vain hra Clemensin. Hän oli Salon-valokuvien myyntiedustaja. Hyvin harvoin käytän kirjoissani Salonin kuvia.”

”Sen miehen jälkeen toinen mies, joka kieltäytyi tapaamasta ketään muuta kuin hra Clemensin, vaati minua kirjoittamaan Washingtoniin jostakin asiasta. Tapasin hänet. Sitten tapasin kolmannen miehen, sitten neljännen miehen. Tässä vaiheessa oli keskipäivä, olin kyllästynyt koko listaan ja halusin levätä.”

”Mutta viides mies oli ainoa jolla oli käyntikortti. Hän lähetti korttinsa. ”Ben Koontz, Hannibal, Mo.” Minä kasvoin Hannibalissa. Ben on vanha  luokkatoverini. Avasin ovet sepposelälleen ja riensin häntä vastaan avosylin, ja käteni tapasivat ison, lihavan, raskaan miehen, joka ei ollut se Ben jonka olin tuntenut, ei lähelläkään.”

”Sinäkö se olet, Ben?” sanoin. ”Olet muuttunut viimeisten tuhannen vuoden aikana.”

”Lihava mies vastasi: No, en ole itse asiassa Koontz, mutta tapasin hänet Missourissa ja hän pyysi minua tervehtimään teitä, ja hän antoi minulle korttinsa ja” - tässä hän näytteli pienen näytännön ilokseni – ”jos odotatte hetken että saan lasit esiin – en ole tarkalleen Koontz, mutta minulla on mukanani täydellisin sarja ukkosenjohdattimia, mitä olette ikinä saaneet nähdä.”

”Mitä tapahtui?” kysyin henkeäni pidätellen.

”Paiskasin oven kiinni. Hän ei ollut Ben Koontz. Täsmälleen, ei vanha koulutoverini, mutta olin tervehtinyt häntä sydämellisesti molemmin käsin ja… talooni oli tupsahtanut ukkosenjohdattimien myyntimies.”

”Kuten sanoin, saan hyvin vähän aikaiseksi Hartfordissa. Tulen tänne joka vuosi kolmeksi kuukaudeksi ja teen töitä neljä viisi tuntia päivässä kammiossani tuon mäellä sijaitsevan talon puutarhassa. En pane pahakseni pari kolmea keskeytystä. Kun on oikein vauhdissa, sellaiset pikkuseikat eivät merkitse mitään. Kahdeksan tai kymmenen tai kaksikymmentä keskeytystä tuhoaa kaiken.”

Minua poltteli kysyä häneltä kaikentapaisia uskaliaita kysymyksiä, kuten mistä omista teoksistaan hän piti eniten ja niin poispäin. Mutta hänen silmiensä alla en tohtinut. Hän jatkoi puhumista ja kuuntelin vähäpätöisenä.

Pöydälle oli otettu kysymys henkisistä instrumenteista ja ihmettelen yhä tarkoittiko hän sitä mitä sanoi.

”Henkilökohtaisesti en välitä fiktiosta enkä tarinoista. Luen mielelläni faktaa ja tilastoja kaikilta aloilta. Vaikka kyse olisi retiisien kasvattamisesta, se kiinnostaa minua. Juuri nyt, hetki sitten ennen kuin saavuitte, luin tietosanakirjan artikkelia matematiikasta. Yksinomaan puhtaasta matematiikasta.”
”Oma matematiikan tietämykseni rajoittuu siihen mitä on kaksitoista kertaa kaksitoista, mutta nautin artikkelista suunnattomasti. En ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta tosiasiat, tai se mitä ihminen kuvittelee tosiasioiksi, ovat aina ilahduttavia. Tuo matemaatikkoheppu uskoi tosiasioihinsa. Joten niin minäkin. Ota selvää ensin tosiaisoista ja” – ääni vaimeni lähes kuulumattomaksi – ”sen jälkeen voit vääristellä niitä niin paljon kuin ikinä haluat.”

Talletin tämän kallisarvoisen neuvon rintaani ja lähdin, suuren miehen lempeästi vakuutellessa että en ollut häirinnyt häntä hiukkaakaan. Oven ulkopuolella halusin kääntyä takaisin ja kysyä lisää kysymyksiä – nyt oli helppoa ajatella niitä – mutta hänen aikansa oli hänen omaansa, vaikka hänen kirjansa kuuluivatkin minulle.”

 

Kiplingin lähdettyä Twain sai satikutia vaimoltaan, kun tälle selvisi että vierasta oli puhutettu kaksi tuntia tarjoilematta minkäänlaisia virvokkeita. Twainin vaimon mielestä tämä oli niin tyypillistä miehille.

Miehille oli tyypillistä sekin, että lastentarhakirjailija Kipling palkittiin vuonna 1907 Nobelin palkinnolla. Hän on tänäkin päivänä kaikkien aikojen nuorin kirjallisuuden nobelisti, joka oli palkinnon vastaanottaessaan vain 42-vuotias. Mark Twain kuoli 74-vuotiaana 1910. Hän ei saanut nobelia koskaan ja kaikki tekijänoikeustulonsa hän onnistui hukkaamaan sijoittaessaan varansa latomakoneeseen, joka ei ikinä päässyt markkinoille. Mutta hänen teoksensa taitavat mokomat elää ikuisesti, vaikka emme olekaan sitä näkemässä.