Ensimmäinen Suomessa julkaistu tekohengitysopas lienee Vaasassa 1803 Lindecerin kirjan-prändisä prändäty kirjanen "Neuvo kuinga hukkuneita ihmisiä pitä hengihin pyytämän." Kieliasun vanhuus älköön estäkö lukijoita ottamasta onkeen tämän parisataavuotiaan teoksen hyödyllisiä ja yhä paikkansa pitäviä neuvoja.

Tarveaineet hukkuneen virvoittamiseksi: hanhensulkakynä suoneniskentää varten, tuhkaa tai hiekkaa nahkaan hierottavaksi, piipun imuke ja tupakkaa peräruisketta varten, höyheniä ja viinaa nenän kautta, sekä nokkosta ja kuuma rauta jalkapohjia varten.

"Kohta, kun hukkunut on ylös saatu vedestä, pitä työ aljettaman, eikä aika kulutettaman hyödyttömillä puheilla, ja ei pidä epätoivottaman hänen paranemisestansa, ellei haju tai jokin muu merkki osoita, että hän on jo ruvennut mätänemään.

Hukkunut pitä kaunisti kannettaman rannalda, siinä tilassa, että pää on yllä päin, verhot pidä kohta riisuttaman, ruumis kuivaksi pyhittämän ja lämminnä ei kuumana pidettämän valkian edes, taikka kesällä päivän paistes. Sormella taikka liinaisella rievulla pitä kino suusta ja kurkusta perattaman.

Sitten lasketaan se onneton lämböiseen sängyyn, joka on tehty korkialla pään alasella, ja varistetaan lämmintä tuhka, suoloja eli hieta, hänen ymbärillensä ja hivutetaan ruumista kädellä eli villaisella rievulla pitkin selkä ruotoa, rindoja ja vatsaa, aina jalkoihin päin.

Suoni pitä myös avattaman kädestä ja pillillä eli hanhenkynällä puhallettaman nenän ja suun kautta ilmaa tävyihin, jota tehdessä ynnä avoimella kädellä lievästi puserretaan rindoja ja vattaa.

Erinomattain ja tarpeellinen on että klistiriä pannan. Se tapahtuu sillä tavalla, että taikka tupakin savua piipun varrella puhalletan takapän kautta vattaan, taikka ellei ole oikeata klistiri asetta saada, otetaan pitkä piipun mynstykki, sen vahvembaan päähän sidotan sian eli eläimen rakko, tämä täytetään tupakkivedellä, eli saippuavedellä, eli suolavedellä, eli vedellä ja etikalla, joka pitä olla haljaa, sitten rakon ylinen pää sidotaan umbeen, piippu pistetään takas päästä sisällen, ja puserretaan rakkoa, että vesi mene vattaan. Suonen lyöminen kerroitaan ja höyhenellä eli muulla asella, kutkutetaan sieraimia, että saada sitä hukunutta aivastamaan.

Lämmindä etikkata taikka Isoja viinaa, eli jos olis Stink Spiritusta, lyödän muutama nokko nenään ja kielen päällen, ja sillä myös hivutetaan ohimia. Että kuumalla raudalla vähän poltella jalkain alustaa, ja nokkoisilla vähän huuhtoa ruumihin alapuolta, on myös hyödyllinen. Lämmindä paloviinaa taitaan myös lyödä liinaiseen vaatteeseen ja panna vattan päällen.

Jos nämä ei tahtoisi menestyä, niin ei kuitengaan saada väsyä, ollengin että hivutella ruumista lämböisellä vattella, ja että tupakki klistiriä kertoja. Jos vähingin merkki hengestä toivon anda, niin sitä enemmän pitä yrittämän, ollengin että saada suonen juoksemaan, ellei ennen kylliksi verta ole saatu, ja että saada hukkuneen oksendamaan. Vähän virvottavata Isoja viinaa mahdetaan myös kaataa suuhun."

Suoneniskemisineen, tupakkaperäruiskeineen, yms. konsteineen hukkumisen hoito vaikuttaa olleen 1800-luvun vaihteessa vaarallisempaa kuin itse hukkuminen.