Halikarnassoksen Herodotus, joka eli viidennellä vuosisadalla ennen Kristusta, sai kunnian olla se henkilö, jonka katsotaan aloittaneen länsimaisen historiankirjoituksen. Hänen pääteoksensa, nimeltään yksinkertaisesti Historia, on kiehtova sekoitus legendoja, kertomuksia ja todellista historiaa. Se on myös matkakirja ja maantiedon ja kansatieteen kuvaus. Historian alaa ei oltu vielä jyrkästi rajattu, eihän sitä edes ollut olemassa ennen kuin Herodotus aloitti.

Myöhemmät historioitsijat ovat huomauttaneet, että käsityksemme siitä mitä sopii pitää historiana, perustuu Thucydidesin esimerkille. Thucydides oli ateenalainen aristokraatti, joka päätti että historia on suuria pamppuja, valtiomiehiä, sotia ja välienselvittelyjä, ja siinä kaikki. Thucydides moittii omassa historiassaan Herodotusta nimeltä mainitsematta, ja tekee numeron siitä että hän, Thucydides, on vakava historioitsija, joka ei kirjoita satuja, eikä ole epäkriittinen kuten eräät toiset, anteeksi niin kovin paljon, oi lukija.

Juuri tästä syystä Herodotusta lukee mielellään. Joku Thucydides olisi ohittanut satuiluna foinikialaisten kertomuksen, että he matkasivat "Libyan ympäri" avoveneillään ja seurasivat rannikkoa kunnes pelästyivät Libyan etelärannikolla sitä että heidän purjehtiessaan länteen aurinko oli heidän oikealla puolellaan eikä pohjoisessa, missä sen olisi pitänyt olla. Havainto on aivan oikea, kun ollaan Etelä-Afrikassa Hyväntoivonniemen luona ja matkataan länteen. Jos Thucydides olisi kirjoittanut Herodotuksen historian, ei jälkimaailma olisi ikinä saanut tietää, että foinikialaiset pääsivät Etelä-Afrikkaan asti.

Herodotuksen kriittisyyden kanssa sen sijaan voi pitää lystiä pidempäänkin. Herodotuksen Historia, kirja 3. Herodotus kuvailee Intian kansoja, "joita on enemmän kuin mitään muita kansoja maailmassa ja he ovat heimoltaan ja kieleltään monilukuiset".

"Tällä tavalla Intiassa tuotetaan kultaa. Tämä alue on hiekkaista aavikkoa. Tällä aavikolla elää suuria hiekkamuurahaisia. Ne eivät ole aivan koiran kokoisia, mutta isompia kuin ketut. Persian kuninkaalla on niitä hallussaan jonkin verran, ja ne on vangittu juuri tältä aavikolta, josta nyt on puhe. Nämä muurahaiset asustavat maan alla, ja kuten kreikkalaiset muurahaiset, ne tekevät hiekkakasoja kun ne rakentavat tunneleita. Santa jonka ne kaivavat esiin, on täynnä kultaa.

Kullanhakuun intialaiset tarvitsevat kolme kamelia jotka sidotaan liekaan. Naaraskameli on keskellä, ja uroskamelit sen molemmin puolin. Kamelin ohjastaja ratsastaa naaraskamelilla, joka on juuri synnyttänyt, koska naaraskameli juoksee yhtä nopeasti kuin hevonen, ja kestää sitä paitsi taakkaa paremmin.

Koska kamelin muoto on kreikkalaisille tuttu, en ryhdy pidempään kuvailemaan sitä. Mainitsen vain asian, joka useimmilta on jäänyt huomaamatta. Kamelilla on takajaloissaan neljä reisiluuta ja neljä niveltä.

Kun intialaiset ovat näin varustaneet itsensä kullanhakuun, he laskevat saapumisajan siten, että perille saavutaan päivän kuumimpana hetkenä, jolloin muurahaiset pysyvät koloissaan paahdetta paossa. Noissa osissa maailmaa aurinko kuumottaa voimakkaimmin aamulla, ei keskipäivällä, mihin me olemme tottuneet. Aurinko kuumottaa niin voimallisesti, että miesten sanotaan pirskottavan itsensä vedellä läpimäriksi.

Kun saavutaan perille, täytetään säkit kultahiekalla, ja lähdetään karkuun parasta mahdollista vauhtia, sillä muurahaiset, kuten persialaiset sanovat, haistavat kullanhakijat ja lähtevät takaa-ajoon. Nämä eläimet ovat niin vikkeliä että mikään maailmassa ei vedä niille vertoja. Elleivät intialaiset aloittaisi pakoa sillä hetkellä kun muurahaiset ovat piilossa, yksikään kullanhakija ei selviäisi elävänä. Matkan aikana uroskamelit alkavat väsyä ja jäävät jälkeen. Ne kummatkin jätetään muurahaisten syötäväksi. Mutta vastasynnyttänyt naaraskameli muistaa kotona odottavan pienokaisensa, eikä anna periksi.

Tällä tavalla persialaisten kertoman mukaan Intiassa kaivetaan kultaa. Osa kullasta kaivetaan syvältä maasta, mutta sen osuus kullasta on niukempi."

Tämän kiehtovan kertomuksen jälkeen Intiasta paljon tietävä Herodotus ryhtyy kriittiseksi arvioidessaan tutkimattoman pohjoisen Euroopan oloja.

"Euroopan pohjoisosissa on paljon enemmän kultaa kuin milläkään muulla alueella, mutta kuinka se tuotetaan, siitä minulla ei ole varmaa tietoa. Tarina kertoo, että yksisilmäiset arimaspit huuhtovat sitä puroista, mutta tämän suhteen olen epäluuloinen enkä anna itseni uskoa, että olisi olemassa yksisilmäisten heimo, ei ainakaan sellainen joka muistuttaisi muissa suhteissa ihmisolentoja.

En ota uskoakseni, että olisi mitään jokea nimeltä Eridanus, joka johtaisi mukamas pohjoiseen mereen, jonka rannoilta meripihkaa kerättäisiin, enkä tunne myöskään Cassiteridesin saaria, josta tulisi tina jota käytämme. Ensinnäkään Eridanus ei ole barbaarinimi ollenkaan, vaan kreikkalainen nimi, jonka on keksinyt jokin runoilija. Toiseksi, vaikka olen nähnyt paljon vaivaa, en ole tavannut yhtäkään silminnäkijää, joka tietäisi kertoa että pohjoisessa olisi meri. Joka tapauksessa, tina ja meripihka tulevat maailman ääristä. "

Näin se taisi todellakin olla kirjoitusaikanaan 450 eKr.