kansi.jpg

Heti alkuun sijoitusvinkki: jos lukijalla on hallussaan vanhoja Maailma ja me –lehden numeroita, niistä kannattaa pitää kiinni, koska sellaisia ei enää tehdä.

Signaali oli berliiniläisen Deutscher Verlagin julkaisema suurikokoinen kuvalehti, joka ilmestyi vuosina 1940-1945 joka toinen viikko lukuisilla eurooppalaisilla kielillä. Julkaisu oli Wehrmachtin pää-äänenkannattaja, jonka tarkoituksena oli hankkia Saksalle ystäviä puolueettomien, liittolaisten ja vihollisten keskuudesta. Punaraitainen etukansi ja runsas valokuvien käyttö olivat suoraa lainaa lehden esikuvalta, amerikkalaiselta Lifelta. Aineisto ei ollut joka kielellä samaa, vaan sisältöä sovitettiin kunkin maan yleisölle sopivaksi. ”2. marraskuun numero” (22) vuodelta 1943 sisältää kannessa hintatiedot: Belgia 3 Fr, Bulgaria 8 levaa, Böömi-Määri 4 Kr, Espanja 1:50 pesetaa, Hollanti 25 cent, Italia 3 liiraa, Kreikka 300 drakmaa, Kroatia 10 kunaa, Norja 50 äyriä, Portugali 2 esc, Ranska 5 Fr, Romania 25 leitä, Ruotsi 55 äyriä, Serbia 10 dinaaria, Slovakia 3 Kr, Suomi 4,50 mk, Sveitsi 50 cent, Südsteiermark & Ostland 40 pf, Tanska 50 äyriä, Turkki 20 kurua, Unkari 50 filleriä.

pelikan.jpg

Minikokoisia Signaaleja lähetettiin jopa V1-rakettien mukana Englantiin. Air mail to you, Sir. Tällainen kotiinjakelu oli varmasti ilmaisjakelulehden yleisön mieleen. Surkeakuntoinen jouluna 1944 Manchesteriin lahjaksi lähetetty kappale näkyy olevan postimerkkiliikkeessä kaupan hintaan 5500 dollaria. Pakollinen ostos kaikille avaruustekniikan harrastajille. Tai sitten ei.

Tällaisissa julkaisuissa, jotka Teoston ja TTVK:n tekeleiden tavoin pyrkivät levittämään Oikeaa Tietoa, on muistettava, että se mistä ei puhuta, on yhtä huomionarvoista kuin se, mistä puhutaan. Suomenkielinen Signaali, joita kahlasin läpi paksun pinon, ei kirjoittanut sanaakaan juutalaisista yhdessäkään numerossa. Mitä sanottavaa Signaalilla olisikaan voinut olla asiasta liittolaismaalle, jossa Uudenmaan prikaati meni pystyttämään rintamalle kenttäsynagoogan. Olen lukenut jostakin väitteen, että Syvärin kenttäsynagooga olisi kaiken huipuksi sijoitettu strategisesti seitsemän kilometrin päähän saksalaisten lohkosta, jotta tukikohdassa käyvät saksalaiset eivät olisi välttyneet näkemästä sitä. Hienostunutta kettuilua.

Ranskan antautumisen jälkeen Erwin Rommel oli ehdottanut Hitlerille kahden kesken, että olisi taistelumoraalin ja kansallisen yhtenäisyyden kannalta eduksi, jos Hitler nimittäisi osastoihin joitakin juutalaisia upseereita. Hitler oli kuulemma katsonut pitkään ja tokaissut, että te hyvä herra ette ole oivaltanut koko aikana, minkä vuoksi sodimme. Sota oli selvästi liian tärkeä asia jätettäväksi sotilaille.

Toinen musta aukko on Viro. Signaali ilmestyi myös viroksi, mutta antikvaarien otannassa Viroon liittyvää aineistoa ei löytynyt yhdestäkään suomenkielisestä numerosta. Syitä voi arvailla. Virolaisille valinta saksalaisten ja venäläisten välillä oli monessa suhteessa kuin omat tuntemukseni vaalikopissa: valitsisiko tässä nyt ruton vai syövän. Elämä on jännittävää, kun on vaihtoehtoja.

Ne virolaiset, jotka eivät päässeet karkaamaan maasta ensimmäisen neuvostovallan aikana, tekivät sen viimeistään saksalaismiehityksen kestäessä. Ostmarkissa, Teutonien ritarikunnan vanhalla kamaralla, ei suunniteltu eikä lupailtu, että virolaiset olisivat tulevaisuudessa omassa maassaan muuta kuin b-kansalaisia. Wehrmachtille olisi ollut loistavaa PR-työtä julkaista hyviä propagandauutisia suomensukuisten kansojen jälleenkukoistuksesta länsimaisen sivistyksen suurten puolustajien suojeluksessa, mutta sellaiset uutiset loistivat poissaolollaan. Unkarilaisia taiteilijattaria tässä numerossa kyllä esiintyi. Teoksista ei nähdä paljoakaan, mutta sitäkin enemmän tummia pustan tyttöjä hameet hulmuten.

sisalto.jpg

Signaali seurasi mielenkiinnolla ulkomaisen lehdistön kirjoituksia. Suoraan siteerattiin Yhdysvaltojen avomielisen lehdistön artikkeleita varustelun vaikeuksista ja sotaponnistelujen massiivisesta mittakaavasta. Tämä tarkoitti sitä, että Yhdysvallat vapaan maailman moottorina oli ylivoimaisen tehtävän edessä. Kun Saksa Stalingradin jälkeen mainosti ryhtyvänsä totaaliseen sotaan, Signaali selitti seikkaperäisesti, mitä se merkitsee: saksalaiset joutuisivat vaihtamaan ammattiaan, tekemään kahta työtä, ja tinkimään asuin- ja elinolosuhteistaan. Tämä ei kuitenkaan kuvastanut vaikeuksien ylivoimaisuutta, vaan kansakunnan yksimielistä uhrautuvaisuutta. Lukiessaan Wertheimin perheestä, joka oli joutunut myymään autonsa ja muuttamaan pienempään asuntoon, saattoi suomalainen lukija, jolta talo oli poltettu ja joka söi paleltuneita lanttuja, ehkä kohottaa kulmakarvojaan toisenkin kerran.

Kaikissa lukemissani Signaali-lehteen liittyvissä muistelmissa (esim. Paavo Rintala) lehden kiehtovimpana ja houkuttelevimpana aineistona mainitaan värikuvat. Suomalaisissa lehdissä sellaisia ei esiintynyt. Meillä käytettiin korkeintaan kaksiväripainatusta. Huusin seinälle saattoi irrottaa keskiaukeamalta näyttäviä värillisiä aukeamakuvia komeista lentokoneista ja sotalaivoista, toisinaan idyllisiä maisemakuvia valloitetuista maista kansallispukuisine tyttöineen. Olikohan Signaali itse asiassa miestenlehti?

mussolini.jpg

Numeron 22/1943 värikuvissa nähdään mm. Mussolini, joka on juuri vapautettu Gran Sassosta. Ja kansa hurraa. Paria vuotta myöhemmin milanolaisella huoltoasemalla hurrattiin vielä enemmän. Keskiaukeamalla pieni saksalainen hävittäjä, joka oli ampunut alas 12-paikkaisen amerikkalaisten Short-Stirlingin. Viimein sivulta 32 löytyvät tissit valmiina irroitettavaksi korsun seinälle.

tissit.jpg

Poliittisesti kauaskantoisinta materiaalia Signaalissa olivat artikkelit Uudesta Euroopasta, joka oli yhtä kuin Saksa ja saksalainen talous- ja yhteiskuntamalli. Eurooppalaisille esiteltiin lehdissä Volkswagenia ja autobahneja, ja kysyttiin miksi tällaista ei voisi olla koko Euroopassa, ei vain Saksassa. Koko maanosan tuotannosta ja voimavaroista kirjoitettiin pitkiä, seikkaperäisiä artikkeleita, joissa kysyttiin, mitä saataisikaan aikaan, jos Eurooppa toimisi tiiviimmässä taloudellisessa yhteistyössä. Eurooppa ansaitsi parempaa: yhteisen taloudenpidon, yhteisen pankkilaitoksen, yhteisen rahan. Ainoa uhka näiden hohdokkaiden tulevaisuudensuunnitelmien tiellä olivat antieurooppalaiset voimat, mikä oli amerikkalaisten ja bolshevikkien yhteisnimitys.

Uuden Euroopan kymmenen talouden sääntöä oli helposti lueteltu: Johdettu talouselämä, oikeus työntekoon, yksityisyritteliäisyys, yksityisomaisuus, mannermainen yhteistyö, autonominen yksityistalous, eurooppalainen talousyhteisö, molemminpuolinen apu, valtamerentakainen vapaakauppa, ja elintason kohottaminen.

Luojan kiitos näistä suunnitelmista ei koskaan tullut mitään. Olisimme saaneet jonkin ylibyrokraattisen ja hampaattoman järjestelmähirviön, joka olisi perustanut päämajansa Brysseliin, puuttunut jäsenmaidensa lainsäädäntöön, ja ollut etujärjestöjen ja intressiryhmien vapaasti lobattavissa kaikkien eurooppalaisten pään menoksi. Pahimmassa tapauksessa se olisi myöntänyt itse itselleen vielä Nobelin rauhanpalkinnon.

piirustusta.jpg

Sivulta 35 alkaa artikkeli, jonka vuoksi tämän numeron ostin. Tekstissä sitä ei mainita, mutta kuvajutun aihe, ”Euroopan ensimmäinen piirrosfilmikoulu” oli Goebbelsin perustaman Deutsche Zeichenfilmin koulu. Deutsche Zeichenfilm pyrki keskellä sotaa kohottamaan eurooppalaisen animaation Disney-tuotannon tasolle. Disney-tuotannon esittäminen kun oli valitettavien esteiden vuoksi äkillisesti päättynyt. Suomi oli tässäkin asiassa kiusallinen poikkeus, kun Pinokkio sai ensi-iltansa 31.1.1943. Deutsche Zeichenfilmin kovasti suunnittelemasta kokoillan animaatiosta ei tullut lopulta mitään, mutta Disneyn tasolle saksalainen animaatio lopulta pääsi. Se vain ei tapahtunut Saksassa, vaan Haagissa, Hollannissa, viimeisen saksalaisen sodanaikaisen animaation, Hans Fischerkoesenin ohjaaman Das Dumme Gänsleinin viimeisellä minuutilla.

Vuonna 1968 Neuvostoliiton ammattijärjestöjen tietotoimisto APN ja Suomi-Neuvostoliitto-seura ryhtyivät julkaisemaan Sputnik-lehden suomenkielistä painosta Maailma ja me. Esikuva oli jälleen amerikkalainen, tällä kertaa Valitut Palat. Maailma ja me ilmestyi vuoteen 1992 saakka. Alkuperäisten Valittujen Palojen lukemisen lopetin juuri noin vuonna 1992, kun siitä oli tullut peittelemättömästi republikaanien pää-äänenkannattaja. Luultavasti aviisi ilmestyy yhä, mutta mieluummin tavailen Valittujen Palojen 1950-1960-lukujen numeroita, koska silloin lehdessä vielä ilmestyi luettavaa. Ehkä olisi korkea aika alkaa kerätä uudelleen Valittuja Paloja. Eihän sitä tiedä, milloin sekin kupsahtaa poliittisten muutosten johdosta.

Onneksi tulevaisuuteen varautuen olen jo China Radio Internationalin Messenger-lehden postituslistalla.