torstai, 10. heinäkuu 2008
1700 eKr – 1984: Epämukavuuslaitosten historiasta
Koska haluamme jatkossa noudattaa Kenny Everettin suuntaviivoja ja toimia parhaalla mahdollisella maulla, luomme katsauksen mukavuuslaitoksen värikkääseen historiaan juuri nyt emmekä jatkossa. Kyseessä on sentään eräs sivilisaation mittari, joka liittyy läheisesti luonnollisiin ja väistämättömiin tarpeisiin, jotka on jollakin tavalla ratkaistava.
3700 vuotta sitten Kreetalla eläneet minolaiset ovat pieni arvoitus, koska heistä tiedetään kovin vähän. Tietämystämme johti entisestään harhaan brittiläinen arkeologi, joka aloitti kaivaukset 1800-luvun lopulla ja laati restauroituun Minon palatsiin holvikaton, koska se oli viktoriaanisen ajan kuuminta muotia. Mutta minolaiset osasivat antaa arvoa mukavuuksille. Knossoksessa oli käytössä viemäröinti ja juoksevalla vedellä varustettu sisäkäymälä.
Roomalaisten kylpylöissä yli 1500 vuotta myöhemmin oli vastaava juoksutusjärjestelmä, mutta sosiaalisina luonteina roomalaiset harrastivat asianajotoimituksiaan jopa 20 hengen mukavuuslaitoksissa, joissa samalla tarjoutui tilaisuus keskustella vedonlyöntivihjeistä, orjattarien ominaisuuksista ja poliittisista juonitteluista. Kylpylöiden uima-altaita vaivasi muutoin samat ongelmat kuin tänäkin päivänä. Tituksen kylpylän graffitissa uhataan , että "se joka pissaa tai ulostaa täällä, saa tuta kahdentoista jumalan, Dianan, ja ylimmäisen voimakkaan Jupiterin vihan". Tapahtuipa niinä päivinä sekin, että käymälämaksun määrännyt Keisari Vespasianus osoitti paheksuvalle pojalleen Titukselle, että raha ei haise.
Kotioloissa roomalaisille kelpasi statussymboliksi henkilökohtainen potta. Markus Antoniuksen lempipotta oli taottu kullasta. Satiirikko Martialis mainitsee rikkaasta suosijastaan Bassuksesta, että "Hän otti minut vastaan kyykistellessään kultaisella potallaan. Se runkku on käyttänyt enemmän rahaa suoliensa tyhjentämiseen kuin millä minä eläisin vuoden." Oikeuden pöytäkirjat tietävät kertoa, että pottaa käytettiin myös välineenä, jolla ratkottiin perheen sisäisiä erimielisyyksiä – aina tarpeen vaatiessa.
Rooman lain mukaan virtsatessa ei saanut pitää käsissään rahaa jossa on keisarin kuva, eikä myöskään sormusta johon keisarillinen muotokuva oli lyöty. Majesteettirikoksesta rangaistiin kuolemalla. Senecalla on kuvaus tapauksesta, jossa kekseliäs ja vikkelä orja sieppasi sormuksen juopuneen isäntänsä sormesta juuri kun tämä alkoi lasketella vesiä, tilannetta seuranneen palkkionhaluisen vakoilijan suureksi pettymykseksi.
Keskiajan kaupungeissa oli edetty vaiheeseen, jossa katsottiin aiheelliseksi varjella käymälän käyttäjän yksityisyyttä. Tuon ajan käymälä oli aivan liian usein ulkonema rakennuksen seinässä, johon oli rakennettu istuin ja siihen reikä, joka ei suinkaan aina johtanut vallihaudalle vaan kadulle. Ruumiin intiimeimmät osat olivat tällöin harvinaisen epäyksityisiä, mutta laitos tarjosi sentään anonymiteetin. Näistä epämukavuuslaitoksista kiinnostuneet voivat tarkastella niitä Brueghelin maalauksista.
Tavallinen rahvas, jolla ei ollut pääsyä luksuslaitoksiin, toimitti asiansa perinteisillä menetelmillä. Yöastia oli ahkerassa käytössä seuraavatkin vuosisadat. 1270 Pariisissa määrättiin, että vettä tai kiinteämpää ei saanut heittää yläkerrosten ikkunasta kadulle sakon uhalla. Pariisilaisten lainkuuliaisuuden huomioiden säännökseen oli tehtävä sata vuotta myöhemmin lisäys, jossa kyseiset tyhjennystoimenpiteet sallittiin sillä ehdolla, että ikkunasta huudetaan ensin kolmeen kertaan kovalla äänellä "Varokaa vettä!"
Ei olekaan kumma, että Leonardo da Vinci oli niin tyrmistynyt ranskalaisten linnojen hajusta, että hän suunnitteli työnantajansa Frans I:n linnaan Amboisehen vesiklosetin. Da Vincin vesiklosetissa huuhteluvesi kulki putkissa seinän sisällä ja tuuletuskanavat johtivat katolle. Koska da Vinci oli kaikessa edellä aikaansa (tai oikeammin aika oli häntä surkeasti jäljessä), suunnitelmaa ei ikinä toteutettu. Englannissa kuningatar Elisabeth I:n kummipoika Sir John Harrington rakensi kummitädilleen vesiklosetin, johon kuului täytettävä vesitankki ja kahva, josta tankki tyhjennettiin. Pahaksi onnekseen Harrington tuntui olleen leikillinen vekkuli, joka ei voinut vastustaa kiusausta julkaista keksintönsä johdosta pilarunoja. Harrington joutui epäsuosioon ja kuningattaren valtaistuin poistettiin käytöstä. Harringtonilla ei myöskään ollut tarjoat ratkaisua hajuongelmaan. Siihen vastauksen keksi vasta Alexander Cummings 1775, joka kehitti mutkalle taivutetun viemäriputken, johon syntyi ilmalukko. Brittiläiset humoristit nimeävät mielellään nykyaikaisen wc:n keksijäksi Thomas Crapperin, mutta jo moinen nimi pitäisi olla omiaan saamaan perehtymättömänkin lukijan asiasta hajulle.
Muuten kuninkaallisten ja jalosukuisten palveluskuntiin sisältyi anuksenpyyhkijän arvostettu virka. Kuninkaallinen anuksenpyyhkijä oli henkilö, jolla oli pääsy kaikkein lähimmäksi majesteettia, eikä viran hohdokkuutta suinkaan vähentänyt se, että Ludvigit ja Henrikit hoitivat asiansa valtaistuimellaan. Caterina de Medici otti tavaksi käyttää pottaa seuralaisten läsnäollessa. Kun hänen miehensä kuoli, hän osoitti kunnioitusta vainajalle vaihtamalla astiansa sametilla pehmustetun toppauksen purppurasta mustaksi.
Soveliaimmasta pyyhkimismateriaalista oli jatkuvasti kiistaa. Rabelais päätyy Gargantuassa suosittelemaan untuvaista hanhenpoikaa. "Kerran käytin kaulaliinaa ja kerran karmiininpunaisia silkkisiä korvalappuja, mutta niiden kirotut kultakirjailut repivät takapuoleni nahattomaksi". Mitä Rabelais olisi ajatellut Lambi-mainoksesta, emme tohdi kuvitella. WC-paperi otettiin käyttöön Kiinan keisarin hovissa 1400-luvulla. James Cookin miehistö havaitsi Tyynellämerellä, että simpukankuoret ja kookospähkinän palaset olivat yleisessä käytössä tarkoitukseen. Tavallisten tallaajien ulottuville WC-paperi saapui 1800-luvun lopulla Yhdysvalloissa. The Old Farmer's Almanac rei'itti julkaisunsa yläkulman, jotta lehdet saatettiin ripustaa kätevästi ulkohuoneen naulaan. 1890 Scott Paper Company lopulta alkoi valmistaa valmiiksi rei'itettyjä wc-paperirullia, mutta viktoriaanisen häveliäisyyden nimissä niitä markkinoitiin, ei etasääripaperina (kts. Ollin Mustapartainen kysyjä), vaan "käherryspaperina kampaamiseen". Lähetystyöntekijät yllättyivät kun Ceausescun Romania otti 1984 mielellään vastaan lahjoituksena 20 000 Raamattua. Ceausescun lupaus levittää sanaa kansalleen myös toteutui. Kierrätyspaperin käsittely Romaniassa oli niin heikkoa, että kun maan wc-paperipula hetkeksi lievittyi, rullien tekstistä oli yhä luettavissa mm. profeettojen nimiä.
Suomen oloissa on perinteisesti tunnettu rahkasammalen kiitettävät ominaisuudet.
Kommentit