Amerikkalainen populaarikulttuuri on täynnä viittauksia rikkaisiin ikäneitoihin, jotka ihmisiin pettyneinä testamenttaavat kaiken omaisuutensa niille ainoille luontokappaleille jotka ovat olleet heille uskollisia – koirilleen ja kissoilleen. Viimeisin esimerkki oli rouva Leona Helmsley. Vuonna 2007 hän testamenttasi 12 miljoonaa dollaria koiralleen nimeltä Trouble, mutta hän muisti myös ihmisiä. Hänen neljästä lapsenlapsestaan kahdelle myönnettiin viisi miljoonaa kullekin sillä ehdolla, että he muistavat isovanhempiaan vierailemalla usein heidän haudallaan ja kirjoittavat todisteeksi nimensä vieraskirjaan. Toiset kaksi jätettiin ilman perintöä, koska nämä kelvottomat eivät olleet nimenneet lapsiaan isoisoisänsä mukaan.

En tiennytkään että haudoilla on vieraskirjoja. Mutta ei se mitään, hauskin näkemäni kommentti tuosta testamentista kuuluu "Trouble on kauhean omituinen nimi koiralle".

1968 Eleanor E. Ritchey testamenttasi 4.5 miljoonan omaisuutensa 150:lle koiralleen. Testamentti jostain syystä kiistettiin, ja kun asia saatiin ratkaistuksi 1973, omaisuuden arvo oli kohonnut 9:ään miljoonaan. Käytännön järjestelyt venyivät ja vanuivat edelleen, joten kun testamenttia alettiin panna toimeen, omaisuuden arvo oli 14 miljoonaa ja enää 73 koiraa oli elossa. Kun viimeinen koira kuoli 1984, loppu perinnöstä (joka oli aika paljon) siirtyi Auburnin yliopistolle eläinlääketieteen tutkimukseen.

Aaron Spelling oli TV-tuottaja, joka loi iänikuiset maanvaivat Lemmenlaivan, Charlien enhkelit, Tärskyn & Hutsun (Starsky & Hutch teille), Dynastian, Melrose Placen ja ennen kaikkea Beverly Hills 90210:n, johon hankkiutui mukaan muuan hontelo teininäyttelijätär Tori Spelling, jonka roolisuoritus ja hahmon painoarvo jättivät jonkin verran toivomisen varaa. Nti Spelling sai roolinsa sinnikkyytensä ja ankaran asialle omistautumisen ansiosta. Spellingien vaatimattomassa 20 huoneen matalassa majassa ei kulunut yhtäkään iltaa ettei Tori Spelling olisi mankunut isältään roolia.

2006 Aaron Spelling kuoli ja jätti jälkeensä 500 miljoonan dollarin omaisuuden. Välinsä sukuun katkaisseelle tyttärelleen Spelling jätti 800 000 dollaria. Se oli sentään enemmän kuin 30 000, jolla Spelling muisti kodinsisustajaansa, tai 15 000 hänen manikyristilleen. Ilkikuristen kommentaattoreiden mielestä Spellingin testamentti oli Dynastian viimeinen, kuvaamatta jäänyt jakso.

Spellingillä ei kuitenkaan ole hätää. Bournemouthissa elänyt Sara Clarke testamenttasi tyttärelleen 1 punnan kiitokseksi ystävällisyydestä ja rakkaudesta, jota hän ei ikinä osoittanut vainajalle. Englantilainen lakimies vannoo, että pahanilkisimmässä hänen näkemässään testamentissa muuan palomies jätti vaimolleen 1 pennin, "jonka tämä voi työntää perseeseensä". Samuel Bratt testamenttasi tupakointia vastustaneelle vaimolleen 300 000 puntaa ehdolla, että leski polttaa viisi sikaaria päivässä. Tällainen kostaminen haudan takaa vaikuttaa kuitenkin jossain määrin turhanaikaiselta. Tyhjin käsin me kaikki maailmaan tulemme ja samalla tavalla pois lähdemme. Paljon kiinnostavampia testamentteja ovat ne, joissa pyritään luomaan jälkimaailmaan tietynlainen vaikutus.

Näyttelijä Juan Potomachi testamenttasi teatterille 50 000 dollaria sillä ehdolla, että hänen kalloaan käytettäisiin Hamletissa. 1862 kuollut Henry Budd jätti pojilleen 200 000 puntaa jos nämä kasvattaisivat viikset. Hieman sen jälkeen Matthias Flemming lupasi työntekijöilleen 10 puntaa nenältä, jos he ajaisivat viiksensä pois. Kieltäytyjät saivat tyytyä viiteen puntaan.

Hatuntekijä S.Sanborn noudatti suoraviivaista utilitarismia ja halusi testamentata ruumiinsa tieteelle. Hän määräsi 1871, että Harvardin lääketieteen opinahjon professori Oliver Wendell Holmes Sr kynisi hänen nahkansa ja valmistaisi niistä kaksi rumpua, jotka luovutettaisiin Sanbornin ystävälle Warren Simpsonille ehdolla että hän rummuttaisi niillä Yankee Doodlen joka kesäkuun 17. päivä Bunker Hillissä Amerikan itsenäisyystaistelun muistoksi. Kun hänen luurankonsa olisi otettu talteen, ylijäänyt kudos pitäisi kompostoida ja ruokkia niillä amerikkalaisia lehmuksia, joita istutettaisiin jonkin maantien varrelle matkustavaisten viilennykseksi ja silmäniloksi.

Koskaan ei tiedä kuka tulee käymään, eikä varsinkaan kuka tulee päivälliselle. John Bowman määräsi 1891, että hänen kartanossaan tulee tarjota joka ilta lämmin päivällinen siltä varalta, että talon isäntä edesmenneine perheineen sattuisi palaamaan jälleen henkiin. Tarkoitusta varten ja palveluskunnan ylläpitämiseksi hän perusti säätiön, joka maksoi henkilökunnalle 50 000 dollaria vuodessa. Testamenttia noudatettiin kunnes säätiöltä loppuivat varat vuonna 1950. Tässäpä ammatti: valmistaa joka ilta ateria jota ei syödä, autiossa kartanossa, vuodesta toiseen. Miksi tällaisia paikkoja ei ilmoiteta työvoimatoimistoon? Haluan tietää!

Kun Harry Houdini kuoli 1926 yksinkertaisen yliopistokorston käsittelyssä, hänen testamenttinsa avattiin ja siitä löydettiin hämmästyttäviä määräyksiä. Houdini oli aikoinaan kiinnostunut spiritismistä ja yritti lievittää äitinsä kuoleman tuottamaa murhetta etsimällä yhteyttä spiritistisissä istunnoissa. Houdini ei ilmeisesti ollut tyytyväinen tuloksiin, sillä hän alkoi kutsua spiritismiä humpuukiksi, ja halusi todistaa sen testamentillaan. Houdini jätti vaimolleen lapulla 10 satunnaista sanaa, jotka hän ilmaisisi rajan takaa. Kymmenen vuoden ajan Houdinin vaimo järjesti istunnon joka pyhäinpäivä. Houdinilla ei kuulunut olleen sanottavaa.

Mutta kaikki tällainen näpertely kalpenee visionääristen, suurisuuntaisten suunnitelmien edessä. Iowalainen lakimies T.M.Zink totesi jälkisäädöksessään 1930 että "sammumaton vihani naisihmisiä kohtaan ei ole muotoutunut vastikään, eikä se johdu henkilökohtaisista erimielisyyksistä heidän kanssaan, vaan se on tulosta kokemuksistani naisten parissa, naisten tarkkailusta, sekä kaiken kirjallisuuden ja filosofisten teosten opiskelusta". Naisista vapaan maailman linnakkeeksi Zink suunnitteli ainutlaatuisen kirjaston, jonne naisilta olisi pääsy kielletty. Kylttejä "naisilta pääsy kielletty" piti ripustaa joka ovelle, eikä rakennukseen kelpuutettaisi yhtäkään naisten luomaa kirjaa tai taideteosta. Tätä kirjastoa varten hra Zink perusti testamentissaan säätiön, joka luovuttaisi tarkoitukseen varoja 50 000 dollaria vuodessa seuraavan 75 vuoden ajan.

Mitähän naisettomassa kirjastossa olisi ollut? Playboyta ja Penthousea ei ainakaan. Tulee mieleen Benny Hillin huomio: "Naisille on vaikka mitä lehtiä, mutta entä miehille? Meille on vain Men Only. Ja sekin on täynnä naisten kuvia!" Joka tapauksessa, Zinkin suku, mokomat ilonpilaajat, kiisti jälkisäädöksen, eikä naisetonta kirjastoa koskaan perustettu.

Monesti testamenteissa määrätään hautajaisjärjestelyistä, mikä Suomessa ei oikein tule kuuloon, koska meillä on tapana yhtyä selvittämään pesää vasta hautajaisten jälkeen. Kirjailijoiden mielikuvitus ulottuu kuitenkin pienimpiinkin yksityiskohtiin. Niinpä Charles Dickens halusi yksityiset minimaaliset hautajaiset, joissa kenenkään ei pitänyt käyttää harsoa, kaapua, surunauhoja tai muuta vastaavaa absurditeettia. Yhtäkään toivetta ei kunnioitettu. G.B.Shaw kuoli 94 vuoden iässä tiputtuaan puusta. Hän halusi maalliset, tunnustuksettomat hautajaiset "ilman ristiä tai muuta kidutuksen, verenvuodatuksen tai uhriuden symbolia". Mutta tämäkin on jotenkin pikkumaista näpertelyä. Kaikkein luonnikkaimmin ja elämänmyönteisemmin toimi sittenkin Janis Joplin. Hän testamenttasi 2500 dollaria suosikkipubilleen San Anselmossa, Kaliforniassa, "jotta ystävät voivat kuoltuani juoda päänsä täyteen".

Kaikesta huolimatta on aina sydäntälämmittävää lukea, kuinka edesmenneet tuntevat huolta jälkeläistensä kohtalosta. Aivan ensimmäisenä tässä sarjassa on mainittava amerikkalainen kolminkertainen soudun olympiavoittaja John B. Kelly. Hän testamenttasi 1960 pojalleen Johnille kaiken henkilökohtaisen omaisuutensa, kuten palkinnot, sormukset, jalokivet, kellot, vaatteet ja urheiluvarusteet, "paitsi solmiot, paidat, sukat ja housut, koska näyttää tarpeettomalta antaa hänelle sellaista mitä on jo hänen omistuksessaan". Edelleen John B. Kelly varoitti vävyään tyttärensä tuhlailevasta mausta: "En jätä arvoisalle tyttäreni aviomiehelle mitään. En halua antaa sellaista vaikutelmaa, että vastustaisin vävyjä, jos he ovat oikeaa tyyppiä, elättävät itsensä ja perheensä. Se vähä mitä jätän tyttärelleni voi auttaa häntä maksamaan vaatelaskut – jotka muuten, jos tytär vähääkään tulee äitiinsä, ovat sangen huomattavia." Monacon ruhtinas Rainier ei vastustanut perinnöttä jäämistä ja hänen vaimonsa Grace Kelly kuuluu pitäneen isänsä testamenttia osoituksena hänen lämpimästä huumoristaan.