maanantai, 1. lokakuu 2012
1790-1800: Suursyömärit
Peyo: Strumffisoppaa
Muinaisessa Nykypostissa ilmestyi 1970-1980-luvulla yksi lukukelpoinen artikkeli, jonka muistan vieläkin. Jutun tähtinä esiintyi kaksi suomalaista miestä, jotka järjestivät toimittajan huviksi Matkahuollon baarissa uskomattoman syömisnäytöksen. Uskomatonta asiassa ei ollut se, että siihen aikaan Matkahuollon baareissa myytiin vielä ruokaa. Riittävän uskomatonta oli, että joku suostui syömään Matkahuollon soppaa.
Herroille kannettiin eteen pari ämpärillistä hernekeittoa, jotka koehenkilöt tyhjensivät vatsalaukkuihinsa vaivatta seuraavan tunnin kuluessa. Tapahtumia seurannut yleisö poistui paikalta antamaan ylen. Herrat eivät olleet millänsäkään. Toinen heistä olisi halunnut vielä jälkiruokaa, mutta hänen kumppaninsa sentään kieltäytyi tarjouksesta.
Pohjattoman mahan vetoisuudelle herroilla oli yksinkertainen ja epätieteellinen selitys. Heidän lapsuudessaan pulavuosina kodissa ei ollut riittävästi ruokaa. Nälkäänsä he joivat vettä. ”Se venytti mahalaukkua”. Lääkäri oli kuulemma tutkinut tapausta, mutta todennut että selitystä ei löydy. Kumpikaan suursyömäreistä ei ollut lihava. Näytti siltä, että kaikki minkä he ahtoivat sisuksiinsa, tuli sen sileän tien ulos, sillä suolistovaivoja heillä ei todistuksensa mukaan ollut koskaan.
On harmi, että en muista vuosikymmenien takaisesta lehtijutusta tämän enempää. Alan suomalaiset taitajat ovat verrattavissa syöpöttelyn maailmanmestareihin, 1800-luvun vaihteessa vaikuttaneisiin Tarrareen ja Charles Domeryyn, joiden saavutukset on kirjattu huolellisesti jälkipolville selittämättöminä lääketieteellisinä kuriositeetteina.
Lyonissa syntynyt Tarrare (1772-1798) oli hintelä, hädin tuskin 50-kiloinen ruipelo, joka heitettiin teini-ikäisenä ulos kodistaan, koska hänen perheensä ei pystynyt ruokkimaan häntä. Hän ansaitsi toimeentulonsa kerjäläisenä ja varkaana, ja kertoi tunteneensa jatkuvaa, heltymätöntä nälkää, jota ei mikään tyydyttänyt. Kaikkiruokaisena Tarrare löysi itselleen leipäpuun Pariisissa vuonna 1788 bulevardien esiintyjänä, joka haastoi yleisön syöttämään hänelle mitä tahansa. Hän nielaisi alkupaloiksi vadillisen omenoita. Hän nieli tulikiviä, korkkeja, kaiken mitä hänelle tarjottiin. Vain kerran temppu meni pieleen ja hän sai ummetuksen. Kuvausten mukaan Tarrarella oli läikikkäät hampaat, valtava suu, ja sen mukaisesti ohueksi venyneet huulet. Kun hän ei syönyt, hänen poskensa roikkuivat löysinä kasvojen sivuilla, ja parhaimmillaan hän pystyi ahtamaan kitaansa tusinan kananmunia tai omenoita. Hän ei oksentanut syödäkseen lisää, vaan piti kaiken sisällään. Hänen aineenvaihduntansa tuntui olevan kiivas, sillä hän hikoili jatkuvasti ja haisi kahdenkymmenen metrin päähän, sitä enemmän jos hän oli syönyt, eikä tässä ole ihmettelemistä, kun tarkastelee mitä hän söi.
Vallankumouksen melskeissä Tarrare värvättiin armeijaan, missä hänen kyltymätön nälkänsä herätti lääkäreiden mielenkiinnon ja hänestä tehtiin tarkkoja havaintoja. Päiväannokset eivät riittäneet hänelle ollenkaan, ja hänet otettiin sairaalaan heikkouden takia. Heti sairaalaan saavuttuaan hän ahmi nelinkertaisia annoksia, söi muiden potilaiden tähteet, roikkui keittiössä kärkkymässä ylijäämiä, ja murtautui apteekkarin konttoriin syömään yrttihauteet ja muunkin mitä käsiinsä sai.
Tarraelle tarjottiin viidelletoista saksalaiselle työmiehelle valmistettu illallinen, johon kuului neljä kannua juoksutettua maitoa ja kaksi valtavaa kovaa vanukasta. Tarraren litteä ja ryppyinen vatsa paisui kuin ilmapallo, ja tukevan aterian jälkeen hän katsoi hyväksi vetäytyä ruokalevolle. Hän heräsi vasta seuraavana päivänä valittamaan, että hänellä on nälkä.
Lääkäreiden valvonnassa muuten niin lauhkea, veltto ja apaattinen Tarrare kävi täydellä tarmolla ja villi-ihmisen energisyydellä käsiksi uhkarohkeisiin gastronomisiin kokeisiin. Tarrarelle tarjottiin syötäväksi elävä kissa. Hän otti kissan käpälistä kiinni, repi hampaillaan sen mahan auki, imi veren ja ahmi lihan karvoineen päivineen, jättäen jäljelle vain luurangon. Puoli tuntia myöhemmin Tarrare oksensi kissan karvat ulos kuin lintu. Hän söi hyvällä ruokahalulla suurimpiakin käärmeitä kokonaisina, jättämättä mitään jäljelle. Hän nielaisi suuren ankeriaan yhtenä suupalana, joskin lääkäreiden mielestä Tarrare kuitenkin pureskeli ankeriasta suussaan kuin spagettia. Anthony Bourdainin kommenttia emme saaneet tähän lähetykseen.
Vielä erikoislaatuisempia kokeita seurasi. Koska nieltävää kameraa ei oltu vielä keksitty, Sairaalan ylilääkäri M.Comville antoi Tarrarelle nieltäväksi pienen puisen lippaan, jonka sisällä oli paperi. Tarrare ahmaisi lippaan ja ulosti sen seuraavana päivänä. Paperi ei ollut vahingoittunut. Ranskan armeija oli erittäin ilahtunut tiedosta, ja otti Tarraren tiedustelijaksi. Hänelle syötettiin 15 kiloa raakaa härän maksaa ja keuhkoja pehmikkeeksi, ja sen perään uusi lipas, johon oli kätketty kirje vihollisen vankina olleelle ranskalaiselle upseerille. Täysin saksaa puhumaton Tarrare lähti Reinille preussilaisten linjojen taakse saksalaisen talonpojan valepuvussa jäämään kiinni, mikä tapahtuikin helposti. Häntä ruoskittiin, mutta koska mitään ei löytynyt, eikä Tarrare tunnustanut, niin hänet heitettiin tyrmään.
Vuorokauden vankeuden jälkeen Tarrarella oli ilmeisesti kova nälkä, koska hän halusi tunnustaa ja hänet vietiin Preussin aluekomentajan kenraali Zoeglin puheille. Tarrare kertoi, että hänellä on sisällään huippusalainen viesti ranskalaiselle sotavangille, ja hänet kahlittiin pyttyyn. Kolmekymmentä tuntia nielaisun jälkeen ulos putkahti salainen viesti, joka sisälsi pelkästään paperin, jossa luki ”Vahvistakaa, että tämä viesti tuli perille.” Zoegli oli hurjana petkutuksesta, josta Tarrare ei tiennyt mitään, pieksätti miehen, ja heltyi lopulta päästämään hänet takaisin ranskalaisille. Kuriirikokeita ei jatkettu.
Lääkkeeksi Tarraren syömishimoon kokeiltiin oopiumia, tupakkapillereitä, ja happoja, mutta ne eivät tehonneet. Tarrare nähtiin teurastamojen takapihoilla tappelemassa koirien kanssa saastaisista jätteistä. Sairaalan potilaat löysivät hänet itse teosta juomasta potilailta juoksutettua verta ja kaluamassa ruumishuoneella. Kun 14-kuukautinen lapsi katosi sairaalasta jälkiä jättämättä, Tarrare heitettiin ulos.
Tarrarea tutkinut lääkäri M.Percy löysi hänet neljän vuoden kuluttua 1798 Versaillesin siviilisairaalasta surkeassa tilassa. Sairaus oli lopulta tehnyt lopun Tarraren nälästä. Tarrae itse syytti kultaista haarukkaa, jonka hän oli niellyt paria vuotta aiemmin. Hän oli heikko ja voimaton lakkaamattoman ripulin takia, mihin hän menehtyi. Ruumiinavauksessa todettiin, että sisukset olivat täynnä märkää, maksa oli valtava, paksusuoli voimakkaasti venynyt ja levinnyt, ja vatsalaukku kuin rokonarpien peittämä. Kultahaarukkaa ei ikinä löytynyt.
Kuinka sattuikaan, preussilaisten puolella taisteli heidän oma suursyömärinsä Charles Domery (1778-n.1800), syntyään puolalainen Charles Domerz. 13-vuotiaana häntä alkoi vaivata aina hurjempi nälkä. Domery kertoi tutkijoille, että hänen isällään oli luonnostaan hyvä ruokahalu, mutta mitään tavallisia kulkutauteja kummallisempaa sairautta tai elimellistä syytä hän ei pystynyt osoittamaan. 190-senttinen Domery todettiin normaaliälyiseksi, hänellä oli tavanomainen lepopulssi, ja kuten Tarrarekin, Domery ei syömisnäytöstensä jälkeen oksentanut. Sen sijaan todettiin, että hän hikoili voimakkaasti nukkuessaan.
Preussinsinisissä taistellessaan Domerz totesi muonituksen katkoksista kärsivän väen päiväannokset mahdottoman surkeiksi. Domerz ei huudellut Reinin yli ”tulkaa hakemaan leipänne päälle voita”, vaan loikkasi ranskalaisten puolelle vain saadakseen syödäkseen. Ranskalaisten komentaja palkitsi Someryn suurella vesimelonilla, jonka hän heti söi, kokonaisena. Ja söi kaiken muunkin, mitä komentaja hänelle tarjosi.
Ranskalaisten vahvuudessa Domery kauhistutti sotatovereitaan laajalla ja runsaalla ruokavaliollaan, jota ei kaksinkertaiset annokset riittäneet tyydyttämään. Leirissä Pariisin lähellä Domery söi yhden vuoden aikana 174 kissaa, jättäen jäljelle vain luut ja nahan, sekä pari kiloa ruohoa päivässä, jos muuta apetta ei ollut tarjolla. Palvellessaan fregatti Hockella tykinkuula repäisi merimieheltä jalan, johon Domery halukkaasti tarttui, kunnes miehistö väänsi sen hänen käsistään ja heitti mereen. Kun englantilaiset valtasivat laivan ja Domery kuskattiin sotavankeuteen Liverpooliin, oli englantilaisten vuoro tyrmistyä. Jotta tulisi todistettua, että aina yksi puolalainen kymmentä engelsmannia vastaa, hän söi kymmenen miehen annokset, kaikkiaan 7,5 kiloa leipää, toista kiloa juustoa, ja pari kiloa vihanneksia (joita hän hylki). Vankilassa oli hiiriä ja kissa niitä pyydystämässä, joten Domery reippaana poikana söi sekä hiiret että kissan. Palanpainikkeeksi hän nakersi vankitovereiden kynttilät, ja oluen loputtua rohkeni jopa juoda vettä vatsansa täyttymykseksi, vaikka veden puhtaudessa oli lievästi sanottuna toivomisen varaa.
Sotavankien ja haavoittuneiden merimesten huoltokomissio kiinnostui tapauksesta, ja Domerya tutkimaan saapuivat tohtorit Johnston ja Cochrane, jotka ranskalaisten virkaveljiensä tavoin saattoivat vain kuvata tapauksen pystymätä esittämään sille selitystä. Kokeessa Domerylle syötettiin herättyään aamiaiseksi pari kiloa lehmän utareita, puoli kymmeneltä pari kiloa raakaa lihaa, kaksitoista pöytäkynttilää, ja pullo portteria. Kello 13 Domery herkutteli lounaalla jälleen parilla kilolla lihaa, järsi puoli kiloa kynttilöitä ja kolme isoa pulloa portteria. Hän ei oksentanut, ulostanut, eikä hänen ruumiintoiminnoissaan havaittu epätavallisuuksia. Selvittyään kokeesta hän palasi punkalleen klo 18.15 poikkeuksellisen hilpeällä mielellä, tanssahteli, poltti piipullisen ja joi jälleen pullollisen portteria.
Harmiksemme historia ei kerro, mitä Domerylle tapahtui sotavankeuden jälkeen. On mahdollista, että hän kuoli nälkään.
Alan nykyisiä taitajia on ollut ranskalainen performanssitaitelija Michel Lotito (1950-2007), alias Mr. Mangetout (syön kaiken). Syömisnäytöksillä itsensä elättänyt ja maailmanmainetta niittänyt Lotito aloitti uransa 16-vuotiaana. Sivuleikkureiden avulla aseistautunut Lotito pisteli poskeensa elinaikanaan yhdeksän tonnia metallia: 18 polkupyörää, 15 ostoskärryä, 7 televisiota, 6 kynttiläkruunua, 2 sänkyä, parin suksia, ruumisarkun, 400-metrisen teräsketjun, ja Cessna 150 -lentokoneen, jonka sulatteluun kului häneltä kaksi vuotta. Hän työskenteli kohtuuden rajoissa, sillä hän voiteli ensin sisuksensa juomalla muutaman hörpyn mineraaliöljyä, ja nautti vain kilon metallia päivässä. Hivenainepuutoksesta tai muista sairauksista hän ei kärsinyt koskaan.
Tosin Mangetoutillakin oli rajansa. Hän kieltäytyi koskemasta banaaneihin ja kovaksikeitettyihin muniin, koska hänen mukaansa ne saivat hänen vatsansa sekaisin.
Kommentit