Lehti uutisoi, että aivan liian lieväksi moititun korruptiotuomionsa perään omasta mielestään täysin syytön Ilkka Kanerva (elämän suurin saavutus 100 m 11,7 1968) oli joutunut jonkun muun maksamalla matkalla auto-onnettomuuteen. Kukaties Zeus oli halunnut toteuttaa jumalaista oikeutta, mutta kukaan ei ollut kertonut hänelle ABS-jarruista.
Jatkamme lain ja oikeuden parissa. Kuvassa on Arvid Horn, joka toimi ministerinä Fredrik I:n aikana. Tarina ei kerro Arvid Hornista, vaan paria sukupolvea vanhemmasta aatelismies Arvid Hornista, joka vaikutti Padasjoella 1600-luvulla ja oli samaa sukua eri haarasta. Lähteenämme on Uuno Pulkkilan kirjoittama värikäs ja mielenkiintoinen teos Padasjoen historia (1947).
1600-luvulla aatelisten ja talonpoikien suhteet olivat usein kireät. Tavan takaa eripura ilmeni kirkkoherraa valitessa. Talonpoikien suosikit olivat lähes aina talonpoikaistaustaisia kappalaisia, jotka olivat opiskelleet sanaa kirkkoherran opastuksella. Aateli puolestaan suosi nimekkäämpiä ehdokkaita, jotka toivat kyläpahaseen suuren maailman ilmapiiriä niinkin kaukaa kuin jopa Turusta saakka.
Papin toivottiin osaavan saarnata ja laulaa mahdollisimman kovaäänisesti. Naapuriseurakuntalaisten kanssa kilpailtiinkin siitä, miten kauas oman papin ääni kuului. Papin moittiessa pitäjäläisiä se katsottiin solvaamiseksi ja lainmääräämien palkkasaatavien vaatiminen tulkittiin ahneudeksi. Enemmistö oli papin edessä ystävällinen, mutta puhui takanapäin pahaa ja etsi virheitä papin viranhoidosta, eikä niistä aina ollut puutettakaan.
Padasjoen kirkkoherra Thomas Andreaesta tehtiin vuonna 1611 Viipurin tuomiokapituliin valitus siitä, että kirkkoherra oli esiintynyt messussa täysin juopuneena ja oksentanut seurakunnan edessä. Kirkkoherra ja kappalainen olivat joutuneet tästä syystä tappeluun keskenään. Vuonna 1648-49 kirkkoherra Matthias Michaelista vastaan nostettiin oikeusjuttu siitä, että hän oli Alhonkylässä yöpyessään mennyt piika Valpuri Yrjöntyttären kammariin ja ahdistellut häntä. Oikeus vapautti kirkkoherran syytteestä. Hänellä oli paljon velkoja ja kuolinpesä jäi aivan varattomaksi.
Kirkkoherra Abraham Nicolai Poppius vaikutti 1662-1673 oli pitkän aikaa sairaalloinen, mistä sukeutui omalaatuinen oikeusjuttu. Lukkari Antti Antinpoika oli kuljeskellut pitäjällä juopuneena ja väittänyt yleisesti, että kappalainen Georgius Johannes Aeschilli oli uudelleen kastanut kirkkoherran ollessaan tämän kanssa pappilassa. Oikeus totesi väitteen perättömäksi ja lukkari sai kirkollisten esimiestensä halventamisesta ja kasteensakramentin väärinkäyttämisestä kuolemantuomion, joka kuitenkin kumottiin Kaarle XI:n kruunauksen johdosta annetulla yleisellä armahduksella. Ilkeämielisyydestä johtunut kirkkoherralle kiusallinen juttu herätti siinä määrin pahennusta, että vapaaherra Arvid Horn antoi omakätisesti lukkarille kuritusta. Koko juttu oli saanut alkunsa siitä, kun kappalainen oli sairasta kirkkoherraa katsomassa käydessään rukoillut hänen kanssaan ja valellut otsaa kylmällä vedellä.
1600-luvun pappien pojat olivat Padasjoella varsin naisiin meneviä. Vuosilta 1655-1685 on tapauksia, jossa papinpoika Simo Laurinpoika oli siittänyt lapsen sotamiehen leskelle Kerttu Antintyttärelle, joka oli ehtinyt kuolla ennen oikeuteen joutumistaan. Lapsi oli otettu pappilaan kasvatettavaksi ja kirkkoherra oli tuominnut poikansa kirkkorangaistukseen, mikä tarkoitti lukitusta jalkapuuhun jumalanpalveluksen ajaksi.
Seuraavankin kirkkoherran poika Abraham Abrahami tuomittiin siveellisyysrikoksesta, joka oli tapahtunut irtolaisnainen Liisa Matintyttären kanssa. Syytetyt olivat ensikertalaisia ja rangaistukset sen mukaisia: ylioppilas Abrahami sai selittää asiansa yliopiston konsistorille ja nainen tuomittiin kirkkorangaistukseen.
Kirkkoherra Abraham Nicolai näyttää tiukasti valvoneen seurakuntansa siveellistä tilaa, koska hänen toimestaan on oikeudelle esitetty lukuisia ilmoituksia syntisen haureuden harjoittamisesta 1600-luvun Päijät-Hämeessä. Eräässä tapauksessa todettiin Simo Laurinpojan harjoittaneen haureutta sotilaskarkuri Lauri Karjalaisen luona eläneen huonomaineisen irtolaisnaisen Brita Martintyttären kanssa, joka oli saanut lapsen Karjalaiselle. Simo Laurinpoikaa ja Brita Martintytärtä sakotettiin ensimmäisestä kerrasta kolme ja toisesta tapauksesta 10 hopeataalaria kumpainenkin. Välipäätöksessä nainen tuomittiin raipparangaistukseen ja yhdessä Simo Laurinpojan kanssa kirkkorangaistukseen sekä anteeksipyyntöön seurakunnalle.
Tätä mainiota tapaa lukita syyllinen jalkapuuhun voisi soveltaa tänä päivänä rötöksistä tuomittuihin poliitikoihin. Ankarissa tapauksissa rangaistuksen voisi suorittaa alasti ja yleisö voisi tuoda tapahtumaan osan lisävärinsä heittelemällä rangaistustaan suorittavaa jollakin mustanpuhuvalla, joskin vaarattomalla ja biologisella aineella. Tarkoitan tietysti mämmiä. Mämmin myynti rangaistuspaikalla saattaisi olla myös taloudellisesti tuottoisaa.
Ajatusta saa vapaasti hyödyntää kansalaisaloitteen merkeissä.
Aikansa huomattavimman padasjokelaisen, suurtilallinen Arvid Hornin (1631-1692) avioliitto Ingeborg Gylnärin kanssa ei nauttinut kirkon hyväksyntää. Morsian oli sulhasen kasvattitytär, eikä tuomiokapituli suostunut myöntämään vihkilupaa. Arvid Hornin isä Mauritzkin vastusti liittoa. Horn oli vedonnut asiassa hovioikeuteen asti ilman tulosta, jolloin hän oli tällöin järjestänyt asian omin avuin. Hän ryösti morsiamensa Kankaisten kartanosta ja pakeni hänen kanssaan Lohjan Laakspohjaan talven ajaksi. Jotta lain kirjain olisi tullut täytetyksi, Horn oli kidnapannut Uskelassa pastori Simon Stigaeuksen rekeensä ja vihityttänyt kaapatulla papilla itsensä. Tämä vihkiminen täytti muodolliset vaatimukset mutta ei saanut osakseen yleistä hyväksyntää. Liitolta puuttui kirkollisen esivallan suostumus, tavanmukainen kuulutus ja vanhempien suostumus. Kirkossa Ingeborg ja Arvid Horn eivät esimerkiksi saaneet ottaa osaa ehtoolliseen.
Myös Arvid Hornin tytär Brita Horn joutui veljensä paroni Gustav Hornin ilmiannosta oikeuteen, koska huhu kertoi sisaren olleen luvattomissa suhteissa Nyystölän kartanon kokkiin Yrjö Tuomaanpoikaan. Gustav Horn nosti jutun nähtävästi puhdistaakseen sisarensa maineen, sillä hän oikeudessa vakuutti juoruja perättömiksi ja todisti kirjeillä sisarensa antaneen avioliittolupauksen edellisenä vuonna aatelismies Jaakko Taubelle, joka palveli eversti Majdellin rykmentissä. Kokki Yrjö kiisti ajatelleensa edes mainitunlaista suhdetta ja oikeus totesi jutun perättömäksi.
Arvokkaan ja kunniallisen elämänmuodon valvojana Arvid Horn ehätti myös ilmiantamaan lautamies Sipi Kotkan varkaudesta, jonka tämä olisi tehnyt markkinamatkalla Turussa, ryöstäen mukaansa neljännesnelikon silakoita ja pakan kangasta. Jutussa ei ollut perää, ja oikeuskäytäntöön tyytyväisestä Sipi Kotkasta tuli myöhemmin Padasjoen nimismies.
Noituuttakin esiintyi. Nimismies Johan Ingerman haastoi käräjille Erkki Ristonpojan ja tämän vaimon Brita Laurintyttären Jokioisista, koska he olivat harjoittaneet noituutta. Heidän oli havaittu heittävän saunan ja pirtin väliin kumpainenkin pienen pussin maltaita, tinaa, vähän valkeaa villaaa, ja pussi oli sidottu punaisella langalla. Nimismies arveli tällaisen teon tarkoittavan hänen vahingoittamistaan, minkä syytetyt jyrkästi kiistivät. Brita Laurintytär selitti tehneensä sen hammassäryn takia. Hän oli saanut neuvon, että kipu lieventyy, kun heitetään maltaita sille paikalle, jossa kipu on ensimmäistä kertaa ilmennyt. Koska hän oli tunnustanut harjoittaneensa taikuutta, Padasjoen käräjät tuomitsivat Brita Laurintyttären noituudesta 40 markan sakkoon, joka voitiin korvata istumalla 8 päivää vedellä ja leivällä. Lievempää rangaistusta todistetusta noituudesta ei tuon ajan oloissa voine kuvitella.
Kirkkoherra Abraham Nicolain vävy Pietari Uronius esitti oikeudelle 1670 uuden noitajutun. Hän syytti kappalainen Aeschillia taikuuden ja noituuden harjoittamisesta. Todistajaksi ilmoittautui paikallinen juoniniekka, kappalaisen lanko, nimismiehen virasta erotettu Hartvik Manninen, joka oli tunnettu rettelöitsijä tai talonpoikien etujen ajaja, riippuen siitä miten asiaa tarkasteli. Kun tässä eräänä päivänä oli nimismiestä kaikessa rauhassa puukotettu, oli kappalainen Mannisen luotettavan todistuksen mukaan pannut sormensa haavaan, työntänyt suolaa suuhunsa ja lausunut joitakin sanoja. Manninen valitti asiasta tuomiokapituliin asti, joka ei ottanut asiaa uskoakseen ja syyte hylättiin.
Pietari Uronius näyttää olleen paitsi elämäntavoiltaan ”epäsäännöllinen”, myös ahkera käräjöijä ja suustaan kohtalaisen ilmaisuvoimainen henkilö. Koska vihapuhe on nykyään suosittu keskustelunaihe, niin on kiinnostavaa tietää, että Uronius oli kutsunut paikallisia silmäätekeviä ”tarhapöllöksi”, ”kelmiksi”, ”hunsvontiksi”, ”Arved Hornin juoksupojiksi”, sekä nimityksillä joita ”ei voi painetussa sanassa toistaa”. Kun hänestä esitettyjä valituksia käsiteltiin käräjillä, Uronius poistui paikalta, vaikka kaksi lautamiestä juoksi hänen jälkeensä. Oikeus totesi Uroniuksen esiintymisensä perusteella vähäjärkiseksi, mutta hänen köyhän vaimonsa ja lastensa kurjuuden huomioonottaen suositteli asianomistajia luopumaan kanteestaan. Asianomistajat suostuivat siihen ehdolla että Uronius luopuisi kappalaisen virasta ja maksaisi heidän oikeuskulunsa, eikä vastaisuudessa enää menettelisi samoin heitä kohtaan. Uronius pyysi anteeksi kirjallisesti kaikilta asianosaisilta, paitsi Erik Virilanderilta, jonka kanssa hän oli kamppaillut kappalaisen virasta. Vielä 1693 Virilander ja hänen isänsä vaativat Uroniukselle tuomiota kunnianloukkauksesta koska tämä oli sotilaskatselmuksessa julkisella paikalla herjannut Virilanderia ”kelmiksi”, ”kelmipukiksi” ja ”Jussin pojaksi”. Oikeus tuomitsi Uroniuksen 40 markan sakkoon.
Ministeri Arvid Hornin sukukartanon Halikossa omistaa tätä nykyä liikemies Björn Wahlroos, jota ulkoministeri Stubb pitää maamme johtavana poliittisena ajattelijana. Itse arvelen, että näihin veijareihin jalkapuu tai mämmi ei taida enää riittääkään. En tiedä, löytyisikö puhelinluettelon keltaisilta sivuilta tervaa ja höyheniä.
Lukija huomaa, että Jussin pojiksi en näitä kansalaisluottamusta ja arvonantoa nauttivia herrasmiehiä tohdi kutsua.
Kommentit