1898929.jpg

Tunnustan. Olen yksi niistä ilkeistä suuren yleisön edustajista, jotka asettavat poliitikoille kohtuuttomia odotuksia. Jo pelkästään julkinen esiintyminen on haasteellista, puhumattakaan siitä että poliitikoilla usein on tarjottavanaan pelkästään ikävää sanottavaa. Jokaista askelta seurataan, jokainen sana nauhoitetaan, ja sitten vielä vaaditaan että pitäisi olla tekemättä möhläyksiä.

George W. Bushin verbaalista taituruutta on käsitelty muualla riittävästi, joten pidättäydyn edelleenkin hänen oivallustensa kokoamisesta. Ottakaamme sen sijaan esille aina yhtä charmantti sosiaalisen lahjakkuuden ruumiillistuma, small talkin mestari Richard Milhous Nixon (1913-1994).

Lahden rautatieasemallakin vierailleen Pepsi-Colan myyntimiehen, amerikkalaisen politiikan murheenkryynin ja suurimman surullisen hahmon ritarin todellisesta merkityksestä ja saavutuksista saavat kirjoittaa jotkut muut. He ovat tehneetkin sen jo. Harry Truman kehaisi, että Nixon oli yksi harvoja historian tuntemia amerikkalaisia, jotka pääsivät korkeille paikoille puhumalla toisesta suupielestään päinvastaista kuin toisesta ja kumpikin suupieli valehteli. Eisenhower sanoi että antakaa hänelle päivä aikaa, niin hän keksii millä tavalla hänen varapresidenttinsä on ansioitunut. Adlai Stevenson luonnehti Nixonia poliitikoksi, joka ensin kaataa punapuun, sitten hyppää kannon päälle ja alkaa puhua luonnonsuojelusta. John F. Kennedy huomautti, että hänellä on niskoillaan valtava vastuu, sillä hän oli ainoa este Nixonin ja Valkoisesta talon välillä. Lyndon B. Johnson tunnusti, että hän ei ole perillä kaikista asioista, mutta Nixonia kuunnellessaan hän sentään tietää, mitä eroa on kanankakalla ja kanasalaatilla. Kongressin puhemies Tip O’Neill kertoi pelanneensa Nixonin kanssa pokeria. ”Minusta presidenttinä ei pitäisi olla tyyppiä, joka alkaa kirkua hävittyään 40 dollaria”. James Reston huomioi, että Nixon peri kveekarisuvultaan vakaan arvomaailman, mutta uutteralla työllä hän onnistui pääsemään siitä eroon. Hyväksyessään presidenttiehdokkuuden 1968 tämä vääräleukamme lausui kaikella asiaankuuluvalla vakavuudella ”Omistautukaamme totuudelle, nähkäämme se niin kuin se on, kertokaamme se niin kuin se on, löytäkäämme totuus, puhukaamme totta ja eläkäämme totuudessa.”

Oli Nixonilla ystäviäkin. Kun hän vieraili Kiinassa, Mao Zedong vitsaili äänestäneensä Nixonia viime vaaleissa. Poliittiset eläimet löytävät aina yhteisen sävelen.

Amerikan Kongressin ohjenuorien mukaan kongressiedustajat saavat kutsua toisiaan maksetuiksi Hitlerin agenteiksi, kirotuiksi, tyhjäpäiksi, epäilyttäviksi ja epäamerikkalaiseksi oksennukseksi, mutta he eivät saa nimittää toisiaan halvaksi, punertavaksi, petolliseksi, vastenmieliseksi, liukkaaksi tai lurjukseksi. Nixonia muistettiin useimmilla nimityksillä siitä huolimatta ja keksittiinpä hänen varalleen joitakin aivan uusiakin.

Antaa olla. Meitä kiinnostaa Nixonissa hänen joustava ja ihmisläheinen esiintymistaitonsa. Sanomattakin on selvää, että pidän hänen toivottomuudestaan, koska se tuntuu itsestäni kumman tutulta.

Toisen Maailmansodan aikana tuleva presidentti Nixon palveli laivaston muonitusupseerina. Tässä ominaisuudessa hän pystytti Tyynenmeren ainoan hampurilaisravintolan nimeltä Nick’s, joka tarjosi ilmaisia purilaisia ja australialaista olutta lentomiehistöille. Kehnoa ruotuväen palkkaansa Nixon kohensi pokeripelissä. Kun hänet kotiutettiin, hänellä oli säästössä 10 000 dollaria, ja se oli vuoden 1945 rahaa, siis kunnioitusta herättävä summa.

Yorba Lindasta (niin mistä?) lähtenyt köyhän perheen poika, jota ei kukaan auttanut suhteillaan, ryhtyi politiikkaan nähtyään lehti-ilmoituksen. Republikaaninen puolue etsi ehdokasta Kalifornian vaalipiiriin 12. Kukaan poliitikko ei halunnut asettua vanhan polven demokraatin, edustajapaikkaa pitäneen Jerry Voorhisin vastaehdokkaaksi. Nixon ilmoittautui ja sai paikan. Hän kävi raivoisan, vyön alle suunnatun kampanjan vastaehdokastaan vastaan ja tuli valituksi. Richard M. Nixon oli astunut Amerikan poliittiselle näyttämölle ja hänen tapansa tultiin tuntemaan.

Trumanin presidenttikaudella kongressimies Nixon osallistui vuosipäivällisille, jossa hänen piti pitää puhe annetusta aiheesta: rakkaus. Nixon aloitti kertomalla kuinka aiemmin illalla hänet oli pyydetty ojentamaan Trumanille viskilasi. ”Kun Harry Truman hyväksyy juoman Richard Nixonin kädestä ilman että kukaan maistaa sitä ensin – se on rakkautta!”

Jotkut kuulijat olivat hivenen epävarmoja, oliko lausuma tarkoitettu vitsiksi.

Usein toistetun väittämän mukaan presidentinvaalit 1960 ratkesivat TV-väittelyssä Kennedyn eduksi. Voi pitää paikkansa tai olla pitämättä. Ainakin Nixon oli tyytymätön. Väittelyn jälkeen hän puhisi lehtimiehille kiukkuaan Kennedyä kohtaan: ”Se vitun paskiainen! Hän käytti muistiinpanoja!” Kun Nixonilta sitten kysyttiin mielipidettä Kennedyn innostavasta virkaanastujaispuheesta, Nixon huomautti kuivasti että helppoahan Kennedyn on nousta ja puhua mitä Theodore Sorenson oli hänelle kirjoittanut. Tarinan mukaan Sorensonille Nixon sanoi muuta:
- Olisin halunnut sanoa itse muutamia asioita mitä puheessa oli.
- Tarkoitatko sitä kohtaa ”Älä kysy mitä maasi voi tehdä hyväksesi”---?
- Ei, vaan sitä mikä alkaa ”Täten vilpittömästi vannon”

Aikanaan hänelle koitti tilaisuus lausua nuo sanat. Lokakuussa 1970 presidentti Nixon ajeli autosaattueessaan Floridan St.Peterburgissa. Rekka törmäsi saattueen kärjessä huristelleeseen moottoripyöräpoliisiin. Nixon riensi autostaan paikalle ja tutustui loukkaantuneeseen poliisiin Don Leadbeteriin. Nixon lohdutti poliisia. Poliisi pahoitteli että saattueen matka viivästyy. Sitten seurasi hämillinen hiljaisuus. Herrat eivät keksineet sanottavaa toisilleen. Lopulta Nixon päätti heittäytyä tuttavalliseksi ja kysyi ambulanssia odottavalta poliisilta: ”Tuota, pidättekö työstänne?”

Lentokentällä kansalaisia tapaamassa ei sujunut sen paremmin. Yleisön joukossa oli vastaanottamassa Washingtonista saapunutta vierasta pieni tyttö, joka halusi tietää kuinka Smokey-karhu voi. Nixon hymyili ja kääntyi pois. Tyttö tivasi edelleen kuinka Smokey-karhu voi. Hämillään Nixon kääntyi neuvonantajansa Steve Bullin puoleen. Bull kuiskasi nopeasti ”Smokey Bear, Washingtonin kansallinen eläintarha”. Nixon palasi pikkutytön luo, puristi häntä kädestä ja kysyi ”Mitä kuuluu, neiti Bear?”

1974 Pariisissa presidentti Pompidoun hautajaisissa Nixon aloitti puheenvuoronsa luontevalla tyylillään tokaisemalla ”Tämä on suuri päivä Ranskalle.” Vauhti ei pysähtynyt myöskään eronpyynnön ja sitä seuranneen armahduksen jälkeen. 1977 David Frost saapui nauhoittamaan ensimmäisen haastattelun, jonka Nixon antoi eronsa jälkeen. Murtaakseen jään Nixon leppoisasti kysäisi alkajaisiksi Frostilta ”Noh, David, oletko tehnyt tänä viikonloppuna huorin?”

Eipä ihme, että pian toimittajat panivat merkille kiinnostavia asioita. Kun Nixon kampanjajunassaan pysähtyi seisakkeille, hän kääntyi aina vastaanottajan puoleen, joka näytti hämmentyneeltä. Toimittajat menivät katsomaan läheltä ja näkivät että sen sijaan että Nixon olisi vastannut ”aivan liian imartelevaa, tämähän on aivan liikaa” ja muita sen kaltaisia asiaankuuluvia tyhjänpäiväisyyksiä, hän liikutti huuliaan sanomatta mitään. Filmillä ja tv-kuvissa kohtaus näytti hyvältä ja Nixon vaikutti vaatimattomalta ja kiitolliselta. Todellisuudessa hän oli hiljaa.

Julkisuuden kuohukerma sai 1970 kutsun juhliin Nixonin kotiin. Debbie Reynolds kuulutti että Rich Little esittäisi nyt kuuluisan imitaationsa presidentistä. Little näki kuinka Nixon kääntyi katsomaan ja tuijotti. Little päätyi sopertamaan jotakin senkaltaista nerokasta kuin ”nämä on loistopirskeet, ei epäilystäkään” ja esitti sitten Nixonin käyttämän V-merkin. Littlen lopetettua vallitsi haudanhiljaisuus. Nixon tuijotti yhä. Little tajusi kauhukseen että Nixon ei ymmärtänyt koko sketsiä. Silloin Nixon kääntyi vaimonsa puoleen ja kuiskasi ”Miksi tuo mies puhuu niin oudolla äänellä?”

Lievästi ironiseksi voisi luonnehtia sitä kommenttia, jonka Nixon kerran lausui Kremlistä. ”Olenpa iloinen että en ole Brezhnev. Kun on Venäjän johtajana Kremlissä, ei koskaan tiedä kuka nauhoittaa kaiken mitä sanot.” Kun kongressi innostui lopulta tutkimaan Watergaten vyyhteä ja Nixon pakotettiin luovuttamaan Valkoisen Talon nauhoituksensa, niiltä paljastuikin kiintoisia asioita,  pitkiä vuodatuksia aiheesta jos toisestakin. Kreikkalaiset olivat kaikki homoja, Rooma kukistui koska sen kuusi viimeistä keisaria oli homoja, sitten homot raunioittivat Ranskan ja Englannin, mutta Venäjällä pahus vieköön, siellä ei homoja paijata, mikä sai Nixonin aprikoimaan, mitenkähän Amerikalle siinä touhussa käy. ”Venäläiset tykkäävät ryypätä, ne juovat tosi hyvin, ja ruotsalaiset juovat liikaa, suomalaiset juovat liikaa, ja britit ovat aina olleet kovia ryyppäämään. Ja irlantilaiset tietysti. Mutta toisaalta, ne ovat selvinneet, ne ovat vahvoja rotuja.” Nixon olisi myös halunnut käyttää Vietnamissa ydinpommia ja päästä kerrolla eroon koko roskasta.

Millainenkohan maailma olisi ollut jos Nixon olisi menestynyt urheilussa. Hän rakasti urheilua, ja muisteli katkeransuloisia aikojaan yliopiston jalkapallojoukkueessa: ”Pääsin peliin niissä muutamissa peleissä kun joukkue oli joko ylivoimaisessa johdossa tai toivottomasti tappiolla. Tiedättehän, ensin laitettiin vaihtopenkkiläiset peliin, sitten juomapullojen kantaja, ja lopuksi minut.” Jopa Hunter S. Thompson kertoo, kuinka hän keskusteli presidentin kanssa hänen autossaan jalkapallosta. Se ei ollut kohteliaisuutta kummankaan puolelta. Thompson oli yllättynyt, kuinka hyvin Nixon oli lajista perillä. Nixon käytti innolla Trumanin rakennuttamaa Valkoisen Talon kellarin keilarataa, mutta pelikumppanit jostakin syystä väittivät, että pelissä hän huijasi.

Jälkimaine on ehkä kaikki mitä jää, kun muu on mennyttä, ja sitä Nixonilla totisesti on. Yhdessä ensimmäisistä presidenttikautensa televisioiduista budjettipuheenvuoroista Ronald Reagan havainnollisti dollarin heikkoa arvoa kourallisella pikkurahaa. ”Tarvitaan tosiaan näyttelijä tekemään tuo”, sanoi muuan demokraattiedustaja, joka vastahakoisesti antoi Reaganin tempulle arvoa. ”Carter olisi alleviivannut vääriä sanoja ja Ford olisi tunaroinut ja tiputtanut kolikot”. Entä Nixon, häneltä kysyttiin. ”No, Nixon olisi pistänyt rahat taskuunsa.”

Jälkiviisauden valossa Nixonin politiikka on alkanut näyttää paremmalta kuin miltä se 1970-luvulla vaikutti. Monien myöhempien presidenttien vertaaminen Nixoniin on käynyt käytännössä mahdottomaksi, koska Nixon sentään kantoi vastuunsa ja erosi. Ehkä traumaattisinta amerikkalaiselle tajunnalle on ollut, että Nixonin kaltainen mies, joka loi uransa omin avuin tyhjästä, ei ollutkaan ulkoa opitun tarinan mukainen kunnon kaveri, kylän lahjomaton sheriffi, nuhteeton tyyppi joka ansaitsee amerikkalaisen unelman, vaan heppu joka antoi aivan uusia merkityksiä sanonnalle ”paha saa palkkansa”. Ja mikä pahinta, hän ei ollut edes läpeensä paha. Hänelle vain tarkoitus sai mainiosti pyhittää keinot. Nixonin täydellisen epäonnistumisen kruunaa juuri se, että hän ei onnistunut olemaan edes hirviönä riittävän vakuuttava, vaan oli siinäkin roolissa kehno. Sen tähden amerikkalaisten mielissä Nixon on ja tulee pysymään ikiajat selittämättömänä. Kyyninen reaalipoliitikko saa kaikin mokomin olla, kunhan tekee sen kaihtimien takana visusti katseilta suojassa. Muuten yleisö saisi nähdäkseen omakuvansa peilistä, jossa tuntuu olevan jotakin pahasti vinossa.