Kylmänä tiistaiaamuna 23.3.1976 29-vuotias pornonäyttelijä Mitsuyasu Maeno saapui kolmen ystävänsä kanssa Chofun lentokentälle Tokion länsiosissa. Kaikki neljä olivat sonnustautuneet sodanaikaisten kamikazelentäjien asuun. Maeno, joka oli kokenut lentäjä, selitti lentokerholle, että hän halusi vuokrata kaksi konetta kuvatakseen otoksia kamikazelentäjistä elokuvaa varten.

Yukio Mishiman teokset olivat tehneet nuoreen Maenoon syvän vaikutuksen. Vuonna 1970 Mishima oli pohtinut ääneen televisiossa, että elämä on tylsää. Samurai elää täysillä, koska jokainen hetki voi olla viimeinen. Ongelma on, että ei ole kylliksi tilaisuuksia kuolla kunniakkaasti. Tästä sikiää korruptiota ja paheellisuutta. Jatkuva kirjallisuuden nobel-ehdokas Mishima siirtyi sanoista tekoihin 25.11.1970, kun hän apureineen valtasi Japanin itsepuolustusjoukkojen päämajan Tokion Ichigawassa ja vaati sotilasvallankaappausta. Japani ei kuitenkaan kuunnellut. Hän asteli ruskeassa univormussa parvekkeelle kohtaamaan pihalle kootut khakiin sonnustautuneet nuorukaiset ja perheenisät, jotka eivät olisi voineet vähempää välittää abstraktista sankaruudesta.
”Kuunnelkaa minua tarkoin, hyvin tarkoin. Olen tullut tänne sydän täynnä surua ja inhoa, koska Japanin politiikkaa leimaa seikkailut…”
”Turpa kiinni, pelle.”
”Olin uskonut, että vain Japanin armeija on säilyttänyt Japanin sielun, mutta armeija on särkenyt unelmani. Me riistämme hengen itseltämme vastalauseeksi perustuslaille, joka kieltää Japanin aseistautumisen…”
”Siitä vaan! Ei mitään väliä.”
”Ettekö te ymmärrä! Teidät on alistettu pelkiksi perustuslain suojelijoiksi, perustuslain, joka pitää teitä lainvastaisena!”
”Emme tosiaan! Tule alas sieltä parvekkeelta!”
”Olen odottanut koko viime vuoden että armeija nousisi. Olette typeryksiä. Kauan eläköön keisari!”
Mishima poistui sisälle ja suoritti perinteisen harakirin. Se oli ainoa osa hänen perinteisten arvojen palauttamiseen tähdänneestä suunnitelmastaan, joka toteutui.

Maeno oli koko uransa ajan ollut b-näyttelijä, joka oli jäänyt vaille suurempaa menestystä. Kun hän oli keksinyt, että pinku-elokuvat tuottavat paremmin, hän oli alkanut näytellä liukuhihnalta tuotetuissa pornoelokuvissa. Hänen ohjelmistoonsa oli kulunut sellaisia elokuvataiteen mestarisaavutuksia kuin Tokyo Emmanuelle ja Tokyo Deep Throat. Maeno ja hänen avustajaryhmänsä olivat erittäin uskottavan näköisiä saapuessaan kamikaze-univormuissa ja lentäjänlaseissaan paikalle kamerat olallaan.

Viisi vuotta aiemmin Maeno oli osallistunut Japanin nationalistien huipputapaamiseen tokiolaisessa Okuran hotellissa kuullakseen nationalistien ehdotuksen uudeksi kansallislauluksi. Kansallislaulukandidaatin ”Rodun laulu” oli säveltänyt Japanin yakuzoiden ykkösmies Yoshio Kodama. Laulun sanoissa odotettiin päivää, jolloin kamikazet kaappaisivat vallan ja palauttaisivat keisarillisen Japanin jälleen loistoonsa.Yoshio Kodama oli ollut aikoinaan Japanin keisarin, CIA:n ja ties kenen palkkalistoilla, rikastunut salakuljetuksella ja huumekaupalla, ja luonut eripuraisista rikollisjengeistä mahtavan imperiumin, joka omisti laivoja, liiketaloja, ja avasi avoimesti toimistoja, joista lainasivat rahaa niin poliitikot, liikemiehet, kuin jopa liikepankitkin. Tuohon aikaan Japanissa pankeilla ei ollut oikeutta ostaa ulkomaisia lainoja. Yakuzalla ei ollut sellaisia ongelmia.

Maeno nousi Piper Cherokee –pienkoneen ohjaamoon ja sitoi päänsä ympärille taisteluliinan. Hän kajautti ilmoille itsemurhalentäjien taisteluhuudon ”tenno heika banzai” (kauan eläköön keisari), ja käynnisti moottorin. Hänen avustajansa seurasivat perässä toisessa koneessa. He lentelivät muodostelmassa Tokion yläpuolella tunnin verran, kunnes Maeno ilmoitti heille radiolla, että hänellä on hieman asioita esikaupungissa ja karautti omille teilleen.

1976 oli tullut julki Lockheed-skandaali. Yhdysvaltojen kongressin korruptionvastaisissa kuulusteluissa kävi ilmi, että amerikkalaiset yritykset olivat noudattaneet ulkomailla surutta maan tapaa saadakseen rahakkaita sopimuksia. Lentokonevalmistaja Lockheed esimerkiksi oli lahjonut lukuisia Japanin poliitikkoja ja virkamiehiä. Pääministeri Kakuei Tanaka oli vastaanottanut 1.8 miljoonaa dollaria ja yakuzapäällikkö, politiikan harmaa eminenssi Yoshio Kodama 2.1 miljoonaa dollaria. Poliitikkojen ja liikemiehien lainoittaja Kodama, tuomittu sotarikollinen, oli itse asiassa toiminut ulkomaisten yritysten ja Japanin päättäjien välisenä yhteysmiehenä halukkaasti jo vuodesta 1969. Hänen kauttaan pääsi tapaamaan kenet tahansa, luonnollisesti pientä kynnysrahaa vastaan.

Maeno tunsi reitin. Edellisellä viikolla hän oli tehnyt kolme lentoa Yoshio Kodaman kodin lähistölle. Hän lähestyi yakuzapäällikön taloa matalalla ja kiersi sen ympäri kahdesti. Sitten hän huusi radioon taisteluhuudon, laski nokan alas, ja iskeytyi suoraan Kodaman kuistille. Maeno kuoli välittömästi. Kodama säilyi hengissä, sillä hän oli vielä nukkumassa talon toisella puolella. Isku sai kuitenkin aikaan tulipalon, kuten Maeno oli toivonut. Kodaman henkivartijat ponnistelivat sammuttaakseen palon, ja kun reporttereita alkoi kerääntyä talon ulkopuolelle, he kiihdyksissään ryntäsivät hakkaamaan heitä. Lehtimiehet ja tv-väki valitti myöhemmin, että kymmenen mellakkapoliisia seisoi vartiossa rikollispäällikön talon edustalla, mutta he eivät tehneet elettäkään, vaan kehottivat reporttereita olemaan ”kiihdyttämättä nuoria miehiä tarpeettomasti”.

Tapahtuman jälkeen heräsi kysymyksiä. Tekikö Maeno itsemurhalentonsa tosiaan siksi, että hän piti Kodamaa häpeällisenä petturina? Halusiko Maeno osoittaa kunnioitusta Yukio Mishimalle? Eivätkö itse asiassa sekä Mishima että Maeno olleet showmiehiä, jotka halusivat vain näyttää maailmalle, ja joiden oli pakko poistua areenalta mahdollisimman näyttävästi kun heidän temppunsa olivat lopussa, kuten henkiinjäänyt kamikaze, Japanin joukkojen pääkouluttaja Keiichi Ito happamesti totesi? Mainichi Shimbun huomautti pääkirjoituksessaan, että mies joka 30 vuotta sodan jälkeen suorittaa kamikazeiskun, repii auki haavoja jotka japanilaiset kernaasti haluaisivat unohtaa. Lockheed-skandaalin historioitsija David Boulton puolestaan totesi, että koko jutun likaisuuden summaa se, että päätekijän kimppuun hyökkäsi pornonäyttelijä.

Kodama menehtyi sydänkohtaukseen 1984. Tarinat siitä, että hän olisi sodan aikana Hirohiton käskystä kätkenyt japanilaisten ryöväämän kulta-aarteen jonnekin Filippiineille, eivät kuitenkaan suostu kuolemaan.

Vihdoinkin jotain minulle!

Ruduzu

Isolatr

Notmail

Australian tiedemaailmaa on kohahduttanut viimeksi katoavien teelusikoiden tapaus. British Medical Journalissa ilmestynyt tutkimus pyrki selvittämään teelusikoiden elinkaarta ja päätyi hälyyttäviin tuloksiin. Australialaisen tutkimusinstituutin yhteisiin tiloihin sijoitettiin 70 erilaatuista ja hintaista teelusikkaa. 80% lusikoista katosi jäljettömiin viiden kuukauden aikana. Lusikan laadulla ja rahallisella arvolla ei ollut merkitystä. Yhden teelusikan keskimääräinen elinikä oli surkeat 81 päivää. Tutkijat päätyivät hämmästyttävään paradoksiin: Jotta taattaisiin, että laitoksen yhteisissä tiloissa olisi käytettävissä norminmukaiset 70 teelusikkaa, se edellyttäisi 250 lusikan hankkimista yhden vuoden aikana.

Tällaista hävikkiä ei pysty selittämään minkäänlaisilla järkiperusteilla, joten tutkijat joutuivat nostamaan kädet ylös. Kukaties jossakin kosmoksessa sijaitsee planeetta, jota kansoittavat yksinomaan lusikka-elämänmuodot. Lusikat, joita ei valvota, löytävät tiensä tälle planeetalle, pakenevat avaruuden halki maailmaan, jossa he voivat vapaasti nauttia lusikkaisesta elämäntavastaan, kokea lusikkaisia virikkeitä ja puhjeta täyteen lusikkuuteensa.

Toisena selitysmallina tutkijat esittävät Yhteismaan tragedian sellaisena kuin Garrett Hardin on sitä luonnehtinut. Mitä enemmän farmarit käyttävät yhteistä laidunmaata, sitä enemmän se kuluu ja rappeutuu, kunnes se muuttuu hyödyttömäksi. Toisaalta voidaan ajatella, että jos yhteismaata ei hyödynnetä, se on yhtä hyödytön. Tutkimusinstituutin tapauksessa; mitä useampi tutkija sosialisoi lusikan omaan henkilökohtaiseen käyttöönsä, koska niitä on niin monta, sitä varmemmin teelusikoiden yhteismaa tuhoutuu.

Teelusikkatutkimusta lukiessani ajattelin, että tässä on jotakin kovin tuttua. Sitten muistin, missä olin nähnyt aikoinani jotakin samantapaista. Kyseessä oli katoavien sukkien ongelma, jota on tutkittu tilastotieteen, taloustieteen ja kvanttifysiikan näkökulmista.

Jos pesukone on suljettu järjestelmä, miten sukat voivat kadota? Ja jos käyttää julkisen pesulan pesukonetta, kuinka on selitettävissä että pyykkiin tulee aina mukaan toisten sukkia, vaikka pyykin on tarkistanut huolellisesti etukäteen? Synnyttääkö sähkömoottorin aikaansaama pyörimisliike mustan aukon tai madonreiän aika-avaruusjatkumoon, josta sukka sinkoutuu ulottuvuuteen X? Ja jos, niin kuinka vinhasti pitäisi rummun lingota?

Aiemmin asiaa oli lähestytty entropian kannalta. Maailmankaikkeuden syntyhetkellä olimme vähäisen entropian tilassa, jossa kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä. Sitten tapahtui alkuräjähdys, jossa miljardit ja taas miljardit sukat levisivät laajenevaan maailmankaikkeuteen aiheuttamaan sekaannusta ja hämminkiä. Mitä vanhemmaksi maailmankaikkeus käy, sitä suuremmaksi entropia kasvaa. Voidaan ajatella, että lopulta saavutetaan äärimmäinen epäjärjestys, jossa kaikki ulottuvuudet, jopa aika, menettävät merkityksensä. Se on maailmankaikkeuden päätepiste.

Tilanne ei ole kuitenkaan näin toivoton. Erään teorian mukaan on mahdollista, että tässä kuolleessa universumissa syntyy spontaanisti alphahiukkanen, joka kirjaimellisesti materialisoituu esiin, ja se voi toimia uuden maailmankaikkeuden siemenenä. Toisin sanoen, se sinikirjava sukka, joka katosi pesukoneesta viime viikolla, saattaa olla synnyttämässä paraikaa uutta maailmankaikkeutta. Oikeastaan tästä pitäisi tuntea mielihyvää ja ylpeyttä. Sidoste-sukka kestää! Odotetaan joitakin miljardeja vuosia, niin kyllä uuteen maailmankaikkeuteen ilmaantuu terrieritkin.

Kvanttifysiikka näyttää olevan ainoa, joka pystyy tarjoamaan jotakin selityksen tapaista sukan kunkinhetkiselle olinpaikalle. Brian J. Reardon esittää, että pyykin kvanttiteoria tarvitsee toimiakseen kolme perusoletusta. 1. Sukka ei ikinä poistu pesukoneen tai kuivausrummun suljetusta järjestelmästä. 2. Kun sukka on koneen järjestelmän sisällä, se ei ole välttämättä pesurummussa. Se voi olla rummussa tai nukkaritilässä tai niiden välillä. Ja 3. Sukka voidaan ilmaista matemaattisesti aika-avaruuden aaltofunktiona.

Sukan tilaan koneessa voidaan soveltaa Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta. Tällä oivalluksella on kauaskantoiset seuraukset. Jos konetta häiritään kurkistamalla sen sisään ennen kuin pesuohjelma on suoritettu loppuun, sukan sijainnin virhe kasvaa. Älkää avatko kantta ennen kuin ohjelma on päättynyt!

Rappeutumisteorian mukaan uusista sukista irtoaa enemmän nöyhtää kuin vanhoista. Se ei kuitenkaan myönnä, että sukka kuluisi koskaan täysin loppuun tai katoaisi. Kvanttiteoria tulee avuksemme, sillä se todistaa, että sillä hetkellä kun kone pysäytetään, sukalla on aaltofunktio, joka joko a) sijoittaa sen väliaikaisesti pesujärjestelmään tai b) muuttaa sukan täydellisesti nöyhdäksi.

Onneksi tämä tila ei ole välttämättä lopullinen. Jos konetta häiritään seuraavalla pesukerralla, on mahdollisuuksien rajoissa, että aiemmilla kierroksilla kadonnut sukka palautuu pesurumpuun. Tämä selittää sen, miksi toisten sukat materialisoituvat teidän pyykkiinne. Sen sijaan, että alkaisitte valittaa suureen ääneen, että joku julkijumalaton varastaa teidän sukkianne, kannattaa pyörittää konetta pitkän aikaa tyhjänä, koska se lisää mahdollisuuksia sukkien palautumiselle.  Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että nöyhtää ei pitäisi koneesta poistaa, koska silloin sukan palautuminen käy hyvin vaikeaksi, ellei jopa mahdottomaksi.

Pesukoneiden korjaajilta tulisikin edellyttää vastedes kvanttimekaniikan alkeiden tuntemusta, toteaa Reardon.

Joku epäilyttävä käytännön ihminen väittää netissä, että hän on löytänyt vanhasta pesukoneestaan 20 sukkaa rummun sähkömoottorin akselin ympärille kietoutuneena, mutta noin epätieteellistä huuhaata on vaikea hyväksyä. Sähkömoottorin magneettivuoko mukamas vetäisi puoleensa sukkia? Kuvitteleeko hän, että sukat kudotaan raudasta? Naurettavaa! Missä skeptikot ovat silloin kun heitä tarvittaisiin?

Suomalaiskansallinen etenkin mieshenkilöiden suosima ratkaisu ongelmaan on ollut muunnos markkinoinnin tutuksi tekemästä sananparresta: Kahta en vaihda. Sukkia.

Katoavien sukkien rinnakkaisilmiö on vaateripustimien jatkuva lisääntyminen. Usein tavataan tilanne, jossa taloudessa on 1 sukka (reikäinen), mutta niiden vastapainoksi löydetään 85 joutavaa vaateripustinta. Tämä on johtanut päätelmään, että sukat ovat itse asiassa haltijoiden kasvattamia toukka-asteella olevia vaateripustimia. Sukat tulevat siis ulos kotelostaan henkareina. Teoria on siitä kiitollinen, että siitä voi itsekukin tehdä omia empiirisiä havaintoja. Kun sukka tai useampi havaitaan kadonneeksi pyykistä, on hyvä tarkastaa komerot ja naulakot ja laskea, onko vaateripustimien lukumäärä kasvanut. Teorian on esittänyt ainakin Bill Hall Tri City Herald –lehdessä 5.2.1989, mutta en ole päässyt tutkimaan, olisiko ajatus sitäkin vanhempi.

On hyvä huomata, että kirjallisuudessa mainitaan tapauksia, joissa myös vaateripustimet katoavat mystisesti asunnosta, joko yksi kerrallaan tai suurina ryppäinä. Koska vaateripustimet on osoitettu muotoaan muuttaviksi olennoiksi, olisi houkuttelevaa turvautua biologiseen selitysmalliin. Mikä on vaateripustimien ravintoarvo? Mitkä ovat vaateripustimien luontaisia vihollisia? Seppälän tai Vaatehuoneen asiakkaat? Jokerien tai Tapparan kannattajat? Esiintyykö vaateripustimien väärinkäyttöä? Häpeän puna kasvoillani myönnän käyttäneeni kokometallista ripustinta joskus antennina. Voisiko yksinkertainen eroosio tulla kyseeseen? Tai suoranainen varkaus? Onko terveydenhoitojärjestelmämme lopulta vajonnut niin alas, että yöhoitajat käyvät asunnoissa kähveltämässä vaateripustimia tiputustelineiksi? Ilmiötä olisi syytä tutkia lähemmin.

Katoavissa kaukosäätimissä ei sen sijaan ole mitään mystistä. Vanhastaan tiedetään, että ne kaukosäätimet joissa ei ole paristoja, eivät katoa koskaan. On itsestäänselvää, että kaukosäädin tarvitsee virtaa voidakseen teleporttautua paikkaan X.

Ufohistorian myyttisin tapaus kuuluu yleissivistykseen. Väite kuuluu, että vuonna 1947 lentävä lautanen syöksyi alas Uuden Meksikon aavikolla lähellä Roswellia. Edelleen väittämän mukaan USA:n hallituksen salaiset asiakirjat osoittavat, että neljä humanoidia löytyi putoamispaikalta. Yksi saattoi olla jopa elossa.

Merkillepantavaa kyllä, kesti kolmekymmentä vuotta, ennen kuin Roswell keksittiin uudelleen. Jos Roswellia vertaa John F. Kennedyn salamurhaan, niin Kennedyn murhan selitystä alettiin epäillä heti tapahtuman jälkeen ja kaikki kynnelle kykenevät käynnistivät omia tutkimuksiaan. Roswell sen sijaan unohdettiin kokonaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Vasta 1980-luvulla siitä tuli ufotutkimuksen kulmakivi ja uskonkappale, osa amerikkalaista folklorea, joka sensaatiomaisuudessaan löi kaikki muut tapaukset laudalta.

Lentävien lautasten jahtaamisen vuonna 1947 käynnisti tietysti Kenneth Arnold. Hän lenteli 24. kesäkuuta 1947 pakkolaskun tehnyttä lentokonetta etsimässä, kun hän havaitsi yhdeksän ”omituisen näköisen ilma-aluksen laivueen” Mt. Rainierin lähellä Washingtonin osavaltiossa. Hän ei tiennyt mitä ne olivat, miten kaukana ne olivat, kuinka suuria ne olivat, ja kertoi lehtimiehille että ne liikkuivat arvaamattomasti kuin ”lautanen joka heitetään veden yli”. Yksi lehtimies tarttui sanaan lautanen ja kertoi lukijoilleen että alukset olivat lautasen muotoisia.

Kenneth Arnold (1915-1984) oli erikoinen veikko. Hänen havaintonsa puolikuun tai kuunsirpin muotoisista lentoaluksista oli paitsi ensimmäinen julkisuutta niittänyt havainto, myös viimeinen pitkään aikaan, jossa alukset olivat muuta kuin ympyriäisiä kiekkoja. Kokenutta lentäjää pidettiin luotettavana todistajana. Ilmavoimat kuitenkin kuittasi Arnoldin havainnon kangastukseksi. Hänestä tuli joksikin aikaa pikkujulkkis, joka kehitteli kirjoissaan sellaisia spekulaatioita kuin että ufot ovat avaruuseläimiä, jotka pystyvät muuttamaan tiheyttään. 1952 hän ilmoitti tavanneensa kaksi elävää läpinäkyvää ufoa, jotka tuntuivat olevan tietoisia hänen läsnäolostaan. Kuinka Arnold saattoi olla tietoinen läpinäkyvien ufojen läsnäolosta, ei lukemistani sitaateista selviä.

Vuonna 1947 kylmään sodan tilaan siirtyneessä Yhdysvalloissa epäilyttävät havainnot eivät olleet leikin asia. Jos taivaalla liikkui uudentyyppisiä vakoilukoneita, niiden täytyi olla peräisin Neuvostoliitosta. Lehdistö arveli, että ainoa tapa saada asiasta varmuus oli odottaa, kunnes jokin aluksista ammuttaisiin alas tai putoaisi itse.

Kauaa ei tarvinnut odotella. Koko heinäkuun ajan 1947 Amerikan taivaalta tippui alas solkenaan tunnistamattomia lentäviä esineitä!

5.7.1947 Circleville Herald uutisoi, että yksi lentäjiä askarruttaneista lentävistä kiekoista oli löytynyt lauantaina maatilalta Pickawayssa. ”Tähdenmuotoinen” esine oli kiinnitetty pieneen ilmapalloon, joka oli rakennettu tinafoliosta puukehikon ympärille. Seuraavana päivänä lehti tiedotti, että toinenkin kiekko oli löytynyt ja asetettu näytteille, vaikka ”uskotaan että se oli lähetetty maasta säähavaintotarkoituksissa”. Roswellin löytöä selostanut pääkirjoitus totesi, että Roswellista löytyneet jäänteet vastasivat tarkoin niitä laitteita, joita oli aiemmin poimittu Pickawayssa ja asetettu näytteille sikäläisen lehden tiloihin.

Samalla viikolla wisconsilainen pastori ilmoitti FBI:lle ja lehdistölle, että hänen takapihallaan oli kuulunut ujeltava ja hyrräävä ääni, jota oli seurannut ”pieni räjähdys”. Päästyään puhelimen äärestä  takapihalleen tapahtumapaikkaa tarkastelemaan pastori havaitsi että maahan iskeytynyt tunnistamaton lentävä esine oli sirkkelinterä, jossa luki ”High carbon, 100 per cent steel”. 

Toisaalla Wisconsinissa muuan sähkömies veloitti yleisöltä 50 senttiä per nenä jotta he saivat nähdä vanerista kyhätyn lentävän lautasen, joka oli hänen kertomansa mukaan iskeytynyt maahan Black River Fallsin lähellä. Lehdistö havainnoi, että vanerilautasessa oli moottori, potkuri ja lukuisia elektronisia osia, eikä yksikään niistä tehnyt yhtikäs mitään. Poliisi saapui paikalle ja takavarikoi kyhäelmän vakuuttuneena siitä, että sillä oli tarkoitus vain huijata yleisöä.

Samana päivänä kun Roswellin löytö pääsi otsikoihin, Ludlowssa löydettiin toinenkin lentävä lautanen. Poliisin mielestä kyseessä oli lentokoneen siivenkärki, joka oli heitetty pihalle pilailumielessä. Kun poliisilta kysyttiin miten he voivat olla asiastaan niin varmoja, poliisi totesi ”Well, päättelimme näin siitä että siihen oli kirjoitettu liidulla ”puolikas lentävä lautanen”.

North Hollywoodissa insinööri Russell Long kutsui palokunnan apuun, kun lautasenmuotoinen mekaaninen laite, joka ”muistutti kanakopin kattoa johon oli liitetty elektronisia värkkeitä”, suoritti pakkolaskun hänen puutarhaansa. Palokunta kutsui paikalle armeijan upseereita Fort MacArthurista, jotka sanoivat että laite ”vaikuttaa vitsiltä”, mutta veivät sen kuitenkin mukanaan pääesikunnan ohjeiden mukaisesti.

Kanadassa Toronto Star lähetti kaksi lentokonetta pudottamaan 2000 paperilautasta yläilmoista Windsorin yläpuolelle koska ”halusimme nähdä windsorilaisten reaktion lentävien lautasten maihinnousuun”.

Hienostuneemman tempun suorittivat neljä teini-ikäistä poikaa Idahon Twin Fallsissa. He rakensivat metrin läpimittaisen lautasen, jonka kruununa komeili pleksilasista tehty keskikupu, ja kuskasivat sen naapurin pihalle heinäkuun 11. päivänä. Komeus näytti niin aidolta, että FBI:n mies raportoi heti päämajaan ja pian paikalle kiirehti sotilaskoneella kolme armeijan upseeria Firt Douglasista. Armeijan upseerit kieltäytyivät kertomasta nimiään, eivät kommentoineet tapausta, eivätkä antaneet haastatteluja. Kesken kiihkeimmiän spekuloinnin upseerit luikahtivat lautasen kanssa Salt Lake Cityyn, minkä jälkeen teinipojat astuivat esiin ja kertoivat kyhänneensä laitoksen vanhoista symbaaleista hopeamaalin avulla.

Pohjois-Dakotan Woodworthissa ei haluttu jäädä pekkaa pahemmaksi. Sikäläinen versio lentävästä lautasesta koostui pesusoikosta, lapunvarjostimesta, muutamista putkista ja johdotuksesta, mikä heitettiin muuannen Bert Millerin nurmikolle, jossa ihmetystä kävi katsomassa ”satoja uteliaita”. Haluaisin tietää kuka ja mikä oli tämä Bert Miller, ja miksi hän oli joutunut pilailijoiden hampaisiin, mutta tästä kaikkein kiinnostavimmasta seikasta eivät lähteet kerro mitään.

Kaikkein vaikuttavin raportti saapui Kenneth Arnoldin kotikonnuilta Seattlesta. Nainen soitti kiihdyksissään poliisille, että lentävä lautanen oli iskeytynyt hänen katolleen ja syttynyt tuleen. FBI ja laivaston pommiasiantuntija tutkivat alusta, johon oli maalattu sirppi ja vasara ja teksti ”USSR” ja päätyivät pian johtopäätökseen, että joku oli suvainnut harrastaa käytännöllistä huumoria.

Säähavaintopalloja oli liikkeellä muuallakin. Coloradossa Boulder Daily Camera oli saanut tähtäimeensä taivaalta laskeutuvia aluksia ja ilakoi, että hetken näytti jo siltä että lentävien lautasten arvoitus ratkeaisi Boulderissa. Sitten Denverin Yliopisto pilasi kaiken kertomalla, että kyseessä ovat todellakin heidän sääpallonsa. Yonkersissa Herald Statesman kertoi lukijoilleen samanlaisesta tapauksesta.

Kujeilu asialla oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että kun vakavahenkinen hra Thaddeus Elder Marylandissa ilmoitti poliisille, että hän oli löytänyt metrin läpimittaisen aluksen, joka koostui metallikiekosta ja roskatynnyrin kannesta, FBI vastasi hänelle muitta mutkitta että hän voi pitää sen.

Damn Data, joka kertoo nämä esimerkit osoituksena heinäkuun 1947 ilmapiiristä, toteaa että erehdykset ja pilat eivät todista sitä, että maan ulkopuolinen avaruusalus ei olisi löytynyt Roswellista. Mutta se todistaa sen, että tapahtumat Uudessa Meksikossa eivät olleet omana aikanaan poikkeuksellisia.

Voi olla, että todellinen lentävän lautasen maahansyöksy oli hautautunut huvittavien raporttien sekaan, tai sitten Roswellin tapaus on poimittu tästä sekamelskasta erikseen esiin, koska siinä oli kaupallista potentiaalia. Se oli ainoa tapaus, jossa armeija itse oli kutsunut löydöstä lentäväksi lautaseksi ja ilmoitti lehdistölle tutkivansa asiaa perinpohjaisesti.

Mistä pääsemme kysymykseen, kuinka maailmassa tämä ufologian merkkitapaus onnistui välttelemään niin onnistuneesti yleistä mielenkiintoa aina vuoteen 1980 asti. Mikä salakähmäisyys tai peittely sai aikaan sen, että vasta silloin asiasta alettiin puhua?

Yksinkertainen selitys kuuluu, että vasta 1980 Roswell sai tuekseen asiasta innostuneen markkinoijan. Hän oli Charles Berlitz (1914-2003), Berlitzin maailmankuulun kieliopiston perustajan pojanpoika, joka sai jännittävän kasvatuksen. Pappa oli määrännyt, että jokainen palvelija sai puhua Charlesille vain yhdellä määrätyllä kielellä. Niinpä aikuisikään ehdittyään Charles Berlitz puhui sujuvasti kahdeksaa eri kieltä. Tekniikalla oli myös varjopuolensa. Berlitz muisteli kuvitelleensa lapsena, että jokainen ihminen puhuisi eri kieltä kuin toiset, mikä sai hänet ihmettelemään miksi hänellä ei ole ikiomaa kieltä, kuten kaikilla muilla hänen perheessään.

Palveltuaan 13 vuotta Yhdysvaltojen armeijassa Berlitz ryhtyi johtamaan Berlitzin kustannusyhtiötä, kunnes hän päälle viisikymppisenä löysi todellisen kutsumuksensa. Hän alkaisi kirjoittaa mysteerikirjoja, joissa käsiteltäisiin vaiettuja ja tuntemattomia asioita, kadonnutta Atlantista, Bermudan kolmiota, Philadelphian näkymättömyyskoetta, salaperäisiä katoamisia, juttuja jotka olivat muodostuneet asioihin vihkiytyneiden omaksi folkloreksi, mutta jotka eivät olleet aina päässeet yleiseen tietoisuuteen. Berlitzin bestsellerit korjasivat tämän puutteen. Ja vuonna 1980 ilmestyi Charles Berlitzin ja William Mooren Roswellin tapaus.

Kauniisti sanottuna Berlitz ei ollut tietokirjailija, mutta mitä sillä oli merkitystä. Charles Fort oli jo aikoinaan miettinyt, että kirjallisuuden suurin myytti on jakaa kirjallisuus fiktioon ja ei-fiktioon. Ontologinen peruskysymys - mitä loppujen lopuksi voimme tietää -  ei poistu koskaan siististi päiväjärjestyksestä, vaan sitä tulee tutkia väsymättä aina uudelleen. Kuvitelmat osoittautuvat todeksi. Tosiasiat osoittautuvat kuvitelmiksi. Näin on käynyt ennen, näin tulee käymään jatkossakin.

Berlitzin ja Mooren kirja sai aikaan valtavan ryöpsähdyksen. 1980-luvun mittaan kaikilta asianosaisilta haluttiin aina uusia ja tarkempia todistajanlausuntoja jutusta, joka oli sattunut jo yli 30 vuotta sitten, ja raha on tunnetusti varsin tehokas tapa virkistää muistia. Berlitziä seuranneet kirjat sisälsivät JFK-kirjojen tapaan aina vain hämmästyttävämpiä ja värikkäämpiä muistelmia. Henkilöt, jotka alkuun sanoivat hädin tuskin nähneensä koko romua, alkoivat muistaa kerkeästi pidelleensä käsissään maan ulkopuolista materiaalia – miten he sitten asian todensivatkin. FBI oli pysäyttänyt teleksin, jossa mainittiin humanoidien ruumiit. Huippusalaista peittelyä harjoitettiin. Viralinen selitys oli valetta.

1984 tuli päivänvaloon virallisen näköinen asiakirja, joka tunnetaan koodinimellä Majestic-12. Se esittää olevansa raportti, jonka on laatinut 12 huippuasiantuntijan ja pääesikunnan edustajan tutkimuskomissio, jonka tehtävänä oli selvittää maahan iskeytyneiden lentävien lautasten ja niiden miehistön alkuperää, teknologiaa ja mahdollista uhkaa maapallon turvallisuudelle. Valokopioihin sisältyy presidentti Harry Trumanin 1947 allekirjoittama muistion esilehti ja komission tehtävän esittely. Tekstissä mainitaan, että Roswellista löytyi neljä humanoidin ruumista, jotka olivat pahoin maatuneet.

Vuosivälillä 1984-1997 julkisuuteen vuodatettiin tai tehtailtiin tuhansia asiakirjasivuja, joissa mainitaan MJ-12. Asiakirjat ajoittuvat aikavälille 1942-1997, ja ne sisältävät käsikirjan siitä kuinka toimitaan aluksia ja humanoidien jäänteitä kohdatessa, todisteita salailusta ja peittelystä, ja varmemmaksi vakuudeksi parhaissa eksemplaareista löytää Albert Einsteinin tai Ronald Reaganin nimikirjoituksia. Jos jokin tällainen organisaatio oli ollut olemassa, se oli ollut laaja, kattanut hallinnon kaikki asteet, ja johtanut väistämättä eturistiriitoihin.

Marraskuussa 1980 Berlitzin kirjan ilmestymisen jälkeen albuquerquelainen ufotutkija, fyysikko ja liikemies Paul Bennewitz vastaanotti USA:n ilmavoimien teleksin, jossa mainitaan nimeltä huippusalainen Project Aquarius, johon pääsy on vain entiteetillä nimeltä MJ Twelve. Viestin lähetti Ilmavoimien vastatiedustelu-upseeri Richard Doty, joka oli myös kirjoittanut koko tekstin, mutta sitähän ei Bennewitzille kerrottu. Doty oli esittäytynyt myös Berlitzin kirjailijakumppanille Moorelle henkilönä, joka kuului kymmenen tiedustelu-upseerin ryhmään, joka vastusti salailua, ja alkoi syöttää asiakirjoja myös Moorelle. Osa asiakirjoista saattoi olla aitoja, mutta osa oli tehtailtu alkuperäisten dokumenttien pohjalle. Dotyn asiakaskunta kasvoi kasvamistaan ja Moore nähtävästi heittäytyi leikkiin mukaan. 1982-83 Moore oli kysellyt huomattavilta ufotutkijoilta, miten he suhtautuisivat jos syötettäisiin julkisuuteen liuta väärennettyjä dokumentteja, jotta asioista todella tietävien olisi pakko tulla esiin ja kertoa totuus.

Jos tämä alkaa tuntua hivenen sekaiselta, vielä parempaa oli luvassa. Vuonna 1985 TV-tuottaja Jamie Shandera ja Moore alkoivat saada postikortteja Uudesta-Seelannista, joihin oli merkitty palautusosoite ”Box 189, Addis Ababa, Ethiopia”. Korteissa oli kryptisiä viestejä, joista erottuivat sanat ”Reeses Pieces” ja ”Suitland”. He eivät ymmärtäneet korttien tarkoitusta, ennen kuin ufotutkija Stanton Friedman kiireidensä keskellä pyysi heitä käymään läpi äskettäin julkistettuja ilmavoimien asiakirjoja Kansallisarkiston varastossa. Varasto sijaitsi Marylandin Suitlandissa. Pääarkistonhoistaja oli nimeltään Ed Reese. Laatikosta numero 189 löytyi lisää MJ12-dokumentteja.

Tämä alkoikin mennä jo liian pitkälle. Moorea ja Shanderaa syytettiin asiakirjojen tehtailusta. Friedman huomautti, että toisin kuin aiemmin löytyneet valokopiot ja mikrofilmit, tämä asiakirja oli alkuperäistä hallituksen käyttämää 1950-luvun paperia. Lisäksi ulkopuolisen olisi tavattoman vaikeaa istuttaa väärennöksiä kansallisarkistoon. Jopa jyrkän skeptinen ja ufohömpötyksen vastaisia kirjoja kirjoittanut Phil Klass oli samaa mieltä.

FBI:n kanta on, että MJ-12-asiakirjat ovat kaikki väärennöksiä. Mitään sellaista toimielintä ei ole koskaan ollut olemassa. Harry Trumanin allekirjoitus on kopioitu samanaikaisesta kirjeestä tohtori Vannevar Bushille, koska molemmissa on samanlainen satunnainen virhe kirjaimessa H. Konekirjoitus ei vastaa oletetun kirjoittajan kirjoitustapoja. Top Secret -leima on tehty kumisista irtokirjasimista toisin kuin todelliset Erittäin Salainen –leimat. Sanasto ei ole 1950-luvun sanastoa. Ja niin edelleen.

Mutual UFO Networkin kokouksessa 1989 Las Vegasissa eräänä puhujana oli William Moore. Hän ei suostunut antamaan esitelmän lyhennelmää etukäteen. Hän ei sallinut yleisökysymyksiä. Hän kieltäytyi asumasta samassa hotellissa kuin muut kokousvieraat. Kun hän astui esiin, hän kertoi olleensa mukana hankkeessa romuttaa Paul Bennewitzin maine. Hänen oma roolinsa oli informoida vastatiedustelua Bennewitzin kulloisistakin mielialoista. Doty oli mukana, mutta hän oli vain pelinappula, kuten Moore itsekin.

Yksi huijauksen tarkoituksista oli selvittää viestintäväyliä, kuinka tieto kulkeutui henkilöltä henkilölle, ja piirtää kuva verkostosta. Moore tunnusti, että omalta osaltaan hän oli vastuussa siitä, että Bennewitz oli otettu pakkohoitoon Uuden Meksikon valtion mielisairaalaan kolme kertaa. ”Disinformaatiolla oli varmasti tekemistä kansallisen turvallisuuden kanssa. Olin mukana likaamassa käteni, koska halusin käyttää tilaisuuden selvittää kuka tätä ohjaili ja miksi” sanoi Moore ja poistui paikalta kysymyksiin vastaamatta.

Mutual UFO Networkin symposiumissa 2007 Brad Sparks kertoi kuulijolle, että MJ12-paperit ovat kokoelma disinformaatiota, jonka kehittivät William Moore, Richard Doty ja muut ilmavoimien vastatiedustelun jäsenet. Tieto oli peräisin kansioista vuodelta 1981, jotka olivat maanneet koskemattomina Mutual UFO Networkin arkistossa kunnes ne äskettäin digitoitiin. Niissä MJ12 liitetään Aquarius-dokumenttiin, väärennettyyn asiakirjaan, jonka tarkoitus oli todistella, että Jeesus oli avaruusolento.

Noin vuonna 1890 dalmatian kielellä oli vielä 50 000 puhujaa. Vuonna 1897 enää yksi. Hänen löytämisensä, ominaisuutensa, ja loppunsa olivat kielitieteen hupaisinta teatteria koskaan.

Saanko esitellä Tuona Udaina Burburin. Virallisesti hänen nimensä oli Antuone Udaine, lisänimi Burbur tarkoitti yksinkertaisesti parturia – ammatti jossa hän ansaitsi niukan leipänsä kuolemaansa asti.

Parikymppinen kielitieteilijä Matteo Bartoli oli innoissaan kuullessaan että Istrian niemimaalla vaikutti henkilö, joka viimeisenä maailmassa puhui vielä Dalmatian pohjoismurretta vegliotia, joka oli peräisin Kroatian saarelta, jota nykyään kutsutaan nimellä Krk. Dalmatia oli hyvin fragmentoitunut kieli, jossa käytännössä joka kaupungilla ja kihlakunnalla oli oma murteensa. Ei ihmekään, että kieli oli syrjäytetty vanhanaikaisena ja hankalana. Bartoli ryntäsi paikalle ja tapasi Tuona Udainan.

Parturimme ei ollut aivan häikäisevin mahdollinen informantti. Bartolille selvisi pian muutama seikka, jotka olivat omiaan vähentämään Udainan kertoman todistusarvoa. Ensinnäkin Udaina ei ollut syntyperäinen dalmatian puhuja. Hän oli oppinut kielen vakoilemalla vanhempiaan, jotka puhuivat keskenään dalmatiaa silloin kun eivät halunneet lasten ymmärtävän. Udainaa salakieli oli kiinnostanut ja hän oli oppinut muun muassa monia kiinnostavia nimityksiä, joita hänen äitinsä käytti Tuonen isää puhutellessaan.

Toiseksi Udaina oli ollut pitkään poissa Krkistä ja palattuaan hänestä oli tullut kirkon suntio. Tässä asemassa Udaina oli oppinut latinaa, mikä teki hänestä ei-niin-kovin-autenttisen todistajan. Bertoli huomasikin harmikseen, että Udainan dalmatiaan tahtoi tunkea mukaan latinasta poimittuja sanoja. Udaina ei lainaillut vain latinasta, vaan myös Istrian niemimaan romaanikielestä ja Venetsian murteesta. Kun Bartoli haastatteli Udainaa, tämä ei ollut puhunut dalmatiaa kahteenkymmeneen vuoteen.

Eikä siinä kaikki. Iäkkäänä miehenä Udaina oli menettänyt kaikki hampaansa, minkä seurauksena hänen ääntämyksessään oli jonkin verran toivomisen varaa. Lisäksi hän oli puolikuuro.

Maailman viimeinen henkilö, jolta saattoi saada nyhdettyä edes jotain tietoja kuolevasta dalmatian kielestä, ei ollut siis mikään ihannehaastateltava. Udaine vastaili kuitenkin mielellään nuoren italialaisen kysymyksiin. Oli imartelevaa, että tiedemies oli näin kiinnostunut vanhasta hampaattomasta parturista.

Udainalla oli balkanilaiseen tapaan vahvoja mielipiteitä ja hän ilmoittautui kroatialaiseksi nationalistiksi. Habsburgeista pitäisi päästä eroon, jos ei muuten niin tiedätte miten. Sen sijaan päästiin eroon herra Udainasta. Joku anarkisti tai huligaani oli äkännyt Ottomaanien aikaisen maamiinan ja kuskannut sen uuden tien rakennustyömaalle. 10. kesäkuuta 1898 Tuona Udaina käveli suoraan miinan päälle.

Bartoli julkaisi 1906-1907 tutkimuksensa kadonneesta dalmatian kielestä, jossa hän yritti rekonstruoida kielen niin hyvin kuin Udainan epäselvien todistusten perusteella oli mahdollista. Alkuperäisille muistinpanoille ja tutkimuksen käsikirjoitukselle kävi kuten arvata saattaa. Toisen maailmansodan myllerryksessä nekin katosivat.