Politiikkaa ja urheilua ei kuulemma saisi sekoittaa keskenään, koska se ei ole tarkoituksenmukaista. Tässä on vinha perä. Julkinen ei voi tietenkään olla poliittista. Politiikan sisältöön kuuluvat enemmän ihmisten yksityiset asiat, kuten mitä sarjakuvia saamme lukea ja millaisia animaatioita katsoa ja millaisia tekstiviestejä nämä kaikkien asioiden maailmanmestarit lähettelevät.

Mutta jos epähuomiossa olettaisi niinkin virheellisesti, että urheilulla saattaisi olla poliittista sisältöä, niin merkittävimpiä mielenosoituksellisia urheilusuorituksia nähtiin jääkiekon MM-kisoissa 1969.

Vuoden 1969 MM-kisat oli alkujaan tarkoitus järjestää Prahassa. Elokuussa 1968 järjestetyn Varsovan Liiton yhteisen sotaharjoituksen johdosta Tsekkoslovakia joutui perumaan kisat, jotka siirrettiin Tukholmaan Johanneshovin jäähalliin. Keväällä 1970 puolestaan oli tarkoitus järjestää MM-kisat Torontossa. Kun kansainvälinen liitto kielsi kanadalaisia käyttämästä ammattilaispelaajia, Kanada perui kisat ja boikotoi mokomaa turnausta seuraavat 8 vuotta. Näin MM-kisat järjestettiin Tukholmassa kaksi kertaa peräkkäin.

Kun Suomi oli ottanut ensimmäisen suuren voittonsa 1967 Wienissä kaatamalla Tsekkoslovakian 3-1, sensaatiotuloksen takuumies oli Suomen valmentaja Gustav Bubnik, joka tiesi maanmiestensä tavat. Bubnik oli ilmoittanut joukkueelleen ykskantaan "Huomenna me voitamme. Peli alkaa kello 12.00. Ne eivät ole edes vielä hereillä silloin." Ensimmäisen erän maalit riittivät ja käsittämättömät uutiset valuivat tipoittain Suomeen, jossa oli kaiken huipuksi samaan aikaan kirjapainolakko, joten lehdetkään eivät ilmestyneet.

Ylimpien ystävysten Tsekkoslovakian ja Neuvostoliiton kohdatessa Johanneshovissa 21.3.1969, Tsekkoslovakian joukkue ei ollut enää unessa. Hotelliin oli kannettu satoja kirjeitä ja sähkösanomia joissa toistui sama viesti: "Samantekevää miten pelit muuten sujuu, mutta Neuvostoliitto on lyötävä!"

Neuvostoliiton punakone oli voittanut putkeen kuusi edellistä maailmanmestaruutta ja kolme olympiakultaa neljistä kisoista. Oli päivänselvää kuka lähti otteluun ennakkosuosikkina. Mutta koska Tsekkoslovakia ei voinut hävitä, alkoi käsittämättömiä asioita tapahtua. Neuvostojoukkue oli tullut pelaamaan kiekkoa, mutta Tsekkoslovakia oli saapunut käymään sotaa. Jaroslav Holik oli ottanut teippiä ja peittänyt pelipaidan vaakunan viisisakaraisen tähden. Ele ei jäänyt huomaamatta. Jan Suchyn lämättyä 1-0 Jaroslav Holik sohi mailanpäällään uhitellen kohti Neuvostoliiton maalivahtia Viktor Zingeriä ja haukkui tämän "perkeleen kommunistiksi". Jyrki Laelma muisteli vanhassa artikkelissaan, kuinka 2-0 –maalin jälkeen Jozef Golonka aukaisi harvahampaisen kitansa ja karjui lähimmälle venäläispelaajalle kaikki osaamansa venäjänkieliset hävyttömyydet. Viikkoa myöhemmin Tsekkoslovakia voitti jälleen Neuvostoliiton, nyt 4-3.

Hotelliin lähetettyjen sähkeiden viesti toteutui kirjaimellisesti. Neuvostoliitto-otteluihin keskittynyt Tsekkoslovakia tosiaankaan ei voinut vähempää välittää, miten muissa peleissä kävi. Ruotsia vastaan Tsekkoslovakia ei saanut aikaan maalin maalia. Kaikki kolme päätyivät 16:een pisteeseen ja maalieron perusteella Tsekkoslovakia putosi pronssille.

Kotona Tsekkoslovakiassa kummankin pelin jälkeen puoli miljoonaa ihmistä lähti kadulle juhlimaan voittoa ja lausumaan ääneen joitakin valikoituja mielipiteitä. Prahassa Aeroflotin toimisto kivitettiin. Tsekkoslovakian järjestyskoneisto tukahdutti levottomuudet, joita käytettiin sittemmin syynä savustaa maan johdosta ulos viimeisetkin Prahan kevään jäänteet. Dubcek pakotettiin eroamaan huhtikuussa 1969 ja tilalle nimitettiin Gustav Husak, joka aloitti normalisoinnin aikakauden.  

Vastaavia klassisia epäpoliittisen urheilun kohokohtia ovat olleet mm. Helsingin olympialaisten jalkapallo-ottelut Jugoslavia-Neuvostoliitto sekä Melbournen olympialaisten vesipallo-ottelu Unkari-Neuvostoliitto. Värikkäimmät muistelmat väittävät suurin piirtein että vesi olisi värjäytynyt altaassa punaiseksi, mikä ei pidä paikkaansa, mutta paljon ei ilmeisesti puuttunut.

Slovakiantaitoisille Jozef Golonkan haastattelu.

Louisianassa sijainnut kolme metriä syvä Lake Peigneur oli vuonna 1980 aktiivisten puuhastelujen kohteena. Järven alla sijaitsi suolakaivos, jossa louhi Diamond Crystal Salt Company. Samaan aikaan öljy-yhtiö Texaco oli kiinnostunut seudun mahdollisista öljyesiintymistä ja rakensi järven pinnalle porauslautan.

Tapahtui vääjäämätön. 20.11.1980 porauslautta löysi vihdoin jotakin kiinnostavaa. Se löysi suolakaivoksen.

Hauskinta on, että kukaan ei pysty sanomaan, mitä todella tapahtui, koska kaikki todisteet ja jäljet tuhoutuivat muutaman seuraavan tunnin aikana, mutta näyttäisi siltä että Texacon poranterä osui suolakaivoksen kolmannen maanalaisen kerroksen käytävään. Järvi syöksyi sisään suolakaivokseen, ja laajensi reikää isommaksi. Syntynyt pyörre imaisi sisäänsä porauslautan, yksitoista proomua, ja 65 eekkeriä ympäröivää maata. Paikallinen kalastaja hra Viator onnistui pakenemaan järveltä rannalle, sitoi veneensä puuhun ja seurasi voimattomana kuinka puu ja vene valuivat sen jälkeen porausreiästä sisään.

Tämä ei jäänyt tähän. Suolakaivokseen oli valunut niin paljon vettä, että läheisen Delcambren kanavan virtaussuunta kääntyi päinvastaiseksi, ja musta aukko täyttyi lähipäivinä kanavan ja Vermilionin lahden merivedestä. Samalla syntyi Louisianan historian suurin vesiputous, kun alavammille maille virrannut merivesi purskusi 50 metrin matkan alas. Luoliin pakkautunut vesi loi ilmataskuja, jotka purkautuivat komeina, parhaimmillaan yli sata metriä korkeina geysireinä.  

Ihmeellistä kyllä, kukaan ei edes loukkaantunut. Suolakaivoksessa olleet 55 työläistä onnistuivat pakenemaan etukäteen harjoitellun käsikirjoituksen mukaisesti. Öljynporaajat ehtivät paeta ennen kuin lautta upposi.

Lake Peigneur on yhä olemassa. Katastrofissa valuneen meriveden ansiosta se on tänään suolajärvi.

Kunnianhimoisempaa hävitystä onnistui saamaan aikaan ruotsalainen tee-se-itse-insinööri Magnus Huss, jonka kekseliäisyyttä on kiittäminen siitä saavutuksesta, että Ragundan järvi itäisessä Jämtlannissa tyhjeni pysyvästi ja kokonaan kesäkuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä 1796. 300 miljoonan vesikuutiometrin tyhjentämiseen ei kulunut kuin neljä tuntia.

Herra Huss, joka sai aikalaisilta liikanimen Vildhussen, halusi rakennuttaa uittorännin 35 metriä korkean Storforsenin kosken ohitse. Nerokkaasti Huss aikoi käyttää raivaamiseen veden omaa voimaa, ja suunnitteli että Indaljoen virtauksen ohjaamisella murrettaisiin sorakannas, jonka jälkeen syntyisi uusi luonnollinen uoma kosken ohi.

Koskesta ei ollut enää koskaan harmia. Sorakannaksen antaessa periksi uuteen uomaan tulvahti luonnollisella voimalla niin joki kuin järvikin. Metrin korkuinen tulva pyyhkäisi tieltään kala-apajat, sahalaitokset, peitti viljelysmaat ja tuhosi kaiken tielleen osuneen. Vesi, lieju ja muta täytti läheisen laakson ja peitti niityt, metsät ja talot alleen. Huss teki nopeasti johtopäätökset ja päätti soutaa jokea rannikolle ja suunnata sieltä Tukholmaan. Hänet löydettiin kuolleena virran alajuoksulta. Lopulta osoittautui, että Huss itse oli Ruotsin historian suurimman luonnonkatastrofin ainoa kuolonuhri.

1797 suoritettiin kansallinen varainkeräys hankkeessa mukana olleiden hyväksi. Tuotoilla, 3000 riikintaaleria, he saattoivat maksaa sakkonsa. Lohivetensä ja viljelysmaansa menettäneiden kiukkuisten jämtlantilaisten jälkeläiset leppyivät vuoteen 1950 mennessä. Silloin viljavaa vanhaa järvenpohjaa viljelleet kiitolliset kuntalaiset pystyttivät herra Hussille muistopatsaan, jossa lukee ”Magnus Huss toteutti vuosisataisen unelman: vaiensi kosken, tyynnytti joen. Kaukonäköinen rohkeus koitui hyödyksi kalastukselle, metsänhoidolle ja teollisuudelle.”
 
Kesällä 2005 Nizhni-Novgorodin Bolotnikovissa tapahtui. Kalastajat saapuivat aamutuimaan verkkojaan nostamaan ja havaitsivat tyrmistyksekseen että Beloje-järvi oli kadonnut. ”Aivan kuin joku olisi vetänyt ammeesta tulpan pois” ihmetteli tv-reportteri katsellessaan roinan täyttämää mutaista kuoppaa.

Paikallisviranomaiset epäilivät, että järvi oli tyhjentynyt maanalaiseen luolaan. Dmitri Kljujev muisteli, että samantapaista oli sattunut 70 vuotta aiemmin. Seudun asukkailla oli toisenlaisia näkemyksiä. Paikallinen traktoristi teki tiettäväksi, että järven veden olivat varastaneet maan ulkopuoliset oliot. Nuoret bolotnikovilaiset puolestaan kertoivat jännittävää tarinaa, että järvi oli ilmaantunut tyhjästä Iivana Julman aikana ja siitä alkaen sitä on ympäröinyt synkkä salaisuus.

Tatjana Bakina alueen kulttuuritoimikunnasta tiesi kertoa nykyiselle sensaatiolehti Pravdalle, että vuonna 1600 todellakin kirkko oli jäänyt nousevan veden alle ja parin vuosikymmenen kuluttua paikalla oli kaunis järvi. Kirkon jääminen vedenpaisumuksen kouriin oli käsitetty Jumalan vihaksi. Asiantuntijoiden mukaan on todennäköistä, että järvi palaa aikanaan takaisin, kun pohjan huokoisten kerrosten repeämät nyt paikkautuvat järven pohjan lietteellä, ajopuulla ja roinalla.

Vanhan kansan kyläläinen ei viitsinyt kommentoida nuorten kertomaa jännitystarinaa. ”Minä kuvittelin, että amerikkalaiset ovat vieneet järven”, naureskeli babushka mökkinsä vieressä.

 

Ensimmäiset suomalaiset nähtiin Minneapolisissa vuonna 1864 kun he vaelsivat kaupungin läpi matkalla Wrightin piirikunnan Cokatoon, joka oli osoitettu heidän asuttavakseen. Osa Minnesotan koivu- ja kuusimetsiin asettuneista suomalaismiehistä ansaitsi elantoaan Minneapolisin tiilitehtailla. He käväisivät kotona sunnuntaisin vaihtamassa paitaa – ja käymässä saunassa.

Sauna herätti muunmaalaisissa siirtolaisissa pelonsekaista uteliaisuutta. Amerikan ensimmäisen suomalaisen saunan olivat rakentaneet Uuden Ruotsin raivaajat Delawareen 1638, mutta sen siirtokunnan epäonnistumiset katkaisivat suomalaisen saunan menestystarinan pariksisadaksi vuodeksi. Tarina kertoo, että Philadelphian kaupungin ensimmäinen rakennus oli suomalaisten rakentama sauna.

Suomalaiset olivat siis epäilyttävää porukkaa, joka harrasti käsittämätöntä öistä rituaalia. Niinpä Minnesotan farmarit, jotka olivat vakaata ja jumalaapelkäävää norjalais-saksalaista pietistien sukujuurta, tekivät viranomaisille virallisen valituksen. Suomalainen asujaimisto harjoitti hirsitemppeleissään pakanajumalien palvontaa. Lisää löylyä väitteille saatiin luotettavien todistajien vilpittömistä havainnoista, joiden mukaan suomalaisia oli nähty aika ajoin alasti kuunvalossa suorittamassa rituaalitansseja.

Wright Countyssa 1880 lopulta päätettiin, että piirikunta oli riisuttava pakanatemppeleistä ja sauna asetettiin oikeuden tutkittavaksi. Amerikkalainen uudisraivaaja vaati, että suomalaisten yleinen sauna oli siirrettävä pois "keskeltä katua". Käräjäsali tuli tupaten täyteen väkeä, joka ei ollut kuullutkaan saunasta. Näin lupaavissa olosuhteissa suomalaisten puolustus saattoi vain yrittää parhaansa mukaan osoittaa, että suomalaiset ovat luterilaista ja vaatimatonta väkeä, joka tekee kovasti töitä ja noudattaa tunnollisesti lakeja, ja että saunat ovat peseytymistä varten.

Tuomari antoi päätöksensä. Kantaja määrättiin maksamaan vastaajalle 30 dollaria hyvitystä maineen turmelemisesta ja osallistumaan 40 dollarilla kustannuksiin, jotka syntyvät siitä hyvästä, että häntä närkästyttänyt yleinen sauna siirretään syrjäisemmälle paikalle.

Sittemmin saunan epäilyksiä herättävät piirteet ovat onnistuneet pikemmin kasvattamaan sen mainetta Pohjois-Amerikassa. Saunaan törmää nykyään kaikkialla:
Saunoja pyörien päällä!
http://www.saunasessions.ca/mobilesaunas/
Tokyo Damage Report esittelee saunanaamarin! http://www.hellodamage.com/tdr/archive/weird/beauty.htm
Ontariossa toimiva http://www.greatsaunas.com/ tarjoaa asiakkailleen mm. tee-se-itse-saunoja, kannettavia saunoja, ja infrapunasaunoja (mitä häh?).

Helmikuussa 2008 korealainen oikeusistuin katsoi, että saunaan kuollut poliisiupseeri Kim ei ollut menehtynyt virkatehtävissä, eivätkä omaiset näin ollen olleet oikeutettuja työtapaturmakorvauksiin. Herra poliisiupseeri Kim oli valmistautunut ankarasti ylennyskierrosta varten ja tehnyt paljon töitä. Kun hän meni työpäivän päätteeksi kollegojensa kanssa ryyppäämään ja sammui saunaan, hän oli ehtinyt tehdä ennen sitä 25 tunnin mittaisen työvuoron. Myöhemmin Kim löydettiin kuolleena lauteilta.

Olen hieman hämmentynyt lukuisista osanoton ilmauksista. Kiitos niistä. Tarkoitukseni oli vain ilmoittaa, miksi blöginrutale ei ole tahtonut päivittyä, mutta kun asia tuli tässä puheeksi, niin jospa tämän kerran hieman valotan millaisen elämän isäni eli. 

Jos joskus tulee aiheelliseksi vastata kysymykseen "miten minusta tuli minä", niin osoitan sormella edesmennyttä isääni ja sanon että häntä sopii syyttää.

Muutama vuosi sitten haastattelin brittiläistä näyttelykuraattoria ja sarjakuvatoimittajaa Paul Gravettia. Keskustelu kääntyi sukurasituksen merkitykseen. Hän tiedusteli uteliaana, onko kiinnostukseni sarjakuviin ja animaatioihin perua isältä. Kun vastasin myöntävästi, hän sanoi arvanneensa asian. Hänellä itsellään oli ollut sama juttu.

Lukemaan opin nelivuotiaana isän Aku Ankoista, jotka hän oli pitänyt tallella alkaen numerosta 1/1951. Kippari Kalle- ja Sarjakuvalehti-lehdille kävi heikommin. Ne päätyivät 1970-luvun alussa mökille liiterin hyllylle, jossa erään talven aikana hiiret ne söivät. Rahallisesta arvosta viis, lehtien menettäminen oli surullisinta. On hurjaa että kykenee muistamaan, mitä tarinoita on lukenut lehdistä, joita ei ole enää ollut olemassa 35:een vuoteen. Muistikuviakaan ei voi sattuneesta syystä enää tarkistaa.

Nuorena miehenä isä harjoitti Aku Ankkojensa kanssa maksukirjastotoimintaa. Hän lainasi lehtiään luettavaksi pientä käteissummaa vastaan. Muutenkin isäni osasi liikeasiat. Hän aina osti kalliilla ja myi halvalla. Urheilua hän harrasti mielellään, erityisen mielellään sängyllä maaten. Jalkeillahan saisi lähinnä urheiluvammoja, kuten Väätäisen voittaessa 1971. Hän kuunteli selostusta radiosta saunassa ja tohkeissaan poltti selkänsä komeasti kiukaassa.

Lääketieteen tohtori Kari Lehtinen syntyi 1944 sodan vielä kestäessä. Hänen vanhempansa olivat lahtelainen sähköteknikko, viestimies ja 70-prosenttinen sotainvaliidi, sekä savolainen merkonomityttö, omaa sukua Kääriäinen, rautatieläisen tytär, jonka äiti osasi hädin tuskin lukea ja kirjoittaa. Isoäidin veljistä ja heidän pojistaan tuli aikanaan professoreja ja tohtoreita. 2000-luvun Suomessa on hyvin vaikeaa kuvitella, että vastaava sosiaalinen nousu olisi enää mahdollista.

Koska isä oli valmistettu pula-ajan aineista, hän pienenä torjui puutostiloja syömällä uuninvierustan rappausta. Kun mummu äkkäsi asian, hän alkoi ostaa kalkkitabletteja. Laaksokadun paritalossa kolme sukupolvea asusti 1,5 huoneen asunnossa, jossa oli tilaa siihen, että jokainen saattoi nukkua omalla patjallaan, joten olosuhteiden moittiminen olisi ollut asiatonta.

Armeijassa isällä oli ollut ryhmässään kaksi aivan mahdotonta persoonallisuutta. Toinen oli Seppo Ahti ja toinen Pekka Siitoin. Seppo Ahti teki mukisematta mitä käskettiin, mutta katseli mokomaa touhua sen verran vinoon, että isän oli helppo arvata mitä tuleva Bisquit ajatteli. Sen hän ymmärsi hyvin. Sen sijaan P.Siitoin oli lyönyt kättä lippaan kuin teräsjousi, pitänyt univormunsa tiptop-kunnossa, ja osoittanut niin suurta intoa, että isä oli huolestuneena miettinyt mitähän taivaan nimessä tuostakin tyypistä tulee.

Äitini hän oli tavannut tansseissa, jonne hän oli lähtenyt puoleksi mukaan pakotettuna ja bensiiniltä haisten. Moottorimiehen aromi ei ollut nähtävästi haitannut tuttavuuden tekemistä, etenkin sen jälkeen kun isä huomautti tulevalle äidilleni, että ei hän tavallisesti joudu työntämään kaverin sammunutta ajopeliä kilometrikaupalla huoltoasemalle. He yrittivät olla varovaisia, mutta 1960-luvun alussa tiettyjen tarvikkeiden saatavuus oli kehnohkoa. Niinpä kun isän 21-vuotispäivänä pappa oli herättänyt hänet aamulla ja pitänyt lempeän puhuttelun täysi-ikäisyyden vastuista, niin siitä viikon päästä isällä oli kunnia ilmoittaa, että nyt sitä vastuuta olisi tulossa oikein olan takaa. Kesällä järjestettiin häät, minä synnyin syyskuussa cp-vammaisena keskosena, ja helmikuussa äitini kuoli.

Mummu ja pappa olivat jyrkkinä. Ei tullut kuuloonkaan, että poika laitettaisiin jonnekin hoitoon tai että isä keskeyttäisi opintonsa. He vuokrasivat uuden tilavamman asunnon silloin uutuuttaan kiiltävältä Salpakankaalta ja pitivät huolta minusta. Viikonloppuisä opiskeli viikot Helsingissä ja näki poikaansa viikonloppuisin. Niinpä kun Vanhaa vallattiin, isä istui boksissaan Perämiehenkadulla, luki tenttiin ja kuunteli typeryyksiä radiosta. Maailman huolet eivät kovasti jaksaneet häntä kiinnostaa, koska hänellä oli omiakin. Sitten kuoli pappa 49-vuotiaana ja perheen talous romahti.

23-vuotiaana hän näki unen, joka poikkesi kaikista sitä ennen ja sen jälkeen nähdyistä. Hän oli unessa paikassa, jossa oli ennenkokemattomat värit ja tuoksut. Ryhmä nuoria ihmisiä oli soutelemassa järvellä ja heillä näytti olevan hauskaa. Hän meni lähemmäksi ja huomasi joukossa edesmenneen vaimonsa.
"Mitä pitää tehdä että pääsee tänne?" hän kysyi.
"Elä elämäsi vilpittömästi" hänelle vastattiin.
Hän havahtui unesta keskellä yötä ja tunsi olonsa "hiukkasen oudoksi". Aamulla hän oli kirjoittanut kirjeen Voitto Virolle, joka kutsui kylään. Pastori Viro oli samaa mieltä, että kyseessä ei ollut mikään tavallinen uni. Samalla Viro esitteli homeopaattista ihmeitä tekevää vettä, jota hän säilytti lasipurkissa. Lääket.kand. Lehtinen palasi opiskelijaboksiinsa ja mietti kumpi oli hämmentävämpää, uni vaiko Voitto Viro.

Isä meni uusiin naimisiin 1971 aivan kuten ennustaja oli hänelle aikoinaan luvannut. Jos ensimmäinen avioliitto oli parin ystävien mielestä solmittu taivaassa, niin toinen avioliitto ei. Minulle on jäänyt hämäräksi, mikä isää ja äitipuoltani piti lopulta yhdessä. Ehkä aluksi se olin minä (kiitos kysymästä, olin kaikkea muuta kuin helppo lapsi), ehkä sen jälkeen syntyneet siskoni ja veljeni, loppuvaiheessa varmasti hänen puolisonsa sairaus. Tavallisempi mies olisi ratkaissut asian kiskomalla takin niskaan ja lähtemällä baariin. Isä ratkaisi asian eristäytymällä  makuuhuoneeseensa lukemaan ja juomaan kaljaa yksinään. Kuitenkin he viihtyivät yhdessä Kyproksella joka talvi. Voin vain ajatella, että he tarvitsivat toisiaan.

Hän jäi kaksi kertaa leskeksi. Äidille kehittyi 2000-luvun alussa sairaus, joka johti persoonallisuuden lapsellistumiseen ja kielen halvaantumiseen. Hän tiputteli ruokaansa päälleen ja alleen (ja taloyhtiön närkästyneet tädit lähettivät postiluukusta kirjeitä, joissa valitettiin että vaimonne oksentelee). Mutta kuka haluaisi nähdä vaimonsa letkuruokinnassa? Niinpä isä hoiti vaimoaan kotonaan ja katsoi läpi sormien hänen tempauksiaan (hän pöllähtää yhtäkkiä kotiini ja sanoo olevansa menossa Kyprokselle, matkatavaroina muovikassissa shampoopullo ja pipo, lompakossa kaksikymppiä). Mummon tapaus oli hänelle sikäli helpompi, että viisi viimeistä vuotta häntä hoidin minä.

Isä yritti esiintyä jonkinlaisena julkikonservatiivina, mikä hupaisevasti epäonnistui kerta toisensa jälkeen, koska todellisuudessa hän oli salaliberaali. Kun hänet lamavuosina ruinattiin aukonpaikkaajana sitoutumattomaksi ehdokkaaksi vaalilistalle, hän lupasi pyhästi olla kampanjoimatta ollenkaan. Haukuin hänen ehdokkuutensa silti. Sen harvan kerran, kun kuulin hänen puhuvan jostakin poliitikosta arvostavasti, kyseessä oli Osmo Soininvaara.

Terveydenhoitopolitiikasta hänellä oli mielipide: pitäisi olla enemmän lääkäreitä ja hoitajia ja enemmän aikaa potilaille, vähemmän byrokratiaa ja siivoojia vahaamassa sairaalan juuri vahatut lattiat entistäkin liukkaammaksi, jotta vaikeasti liikkuvat potilaat taittaisivat niskansa toisenkin kerran. Hän luennoi mielellään opiskelijoille, jotka ilmeisesti myös pitivät hänen esityksistään.

Isäni oli suurin fanini. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että näin ei välttämättä kaikkialla aina ole. Jokainen typeräkin sarjakuvani ja luoja paratkoon, avuttomista avuttomin novellini, jonka olen rustannut joskus 18-vuotiaana ja joka pitäisi polttaa roviolla, löytyi kuoleman jälkeen hänen kokoelmistaan huolella talletettuna siististi pinossa.

Vaikka en ole mielestäni saanut aikaan vielä mitään, niin olen iloinen että hän ehti nähdä viime syksynä ilmestyneen opuksen (Mangan mestarit), jotka olin tekemässä. Oli mainiota kuunnella, kuinka hän luki sitä. Hän puhui lukiessaan ääneen, hörähteli, manaili, haukkui, ja oli erittäin tyytyväinen siihen että olin ollut tekemässä tällaista. Pappa aikoinaan joutui lukemaan kirjoja salaa, koska ne olivat maallista roskaa, joka pilasi silmät. Silmien heikentyminen ei olisi ollutkaan ihme, koska hän joutui lukemaan niitä peiton alla 1930-luvun mallisen taskulampun valossa silloin kun hänen äitinsä, yliuskovainen ja muutenkin jokseenkin ikävä ihminen, nukkui. Eräänä päivänä 1950-luvun alussa pappa tuli lahtelaisen kirjapainon myymälästä, rämäytti isän eteen pöydälle 20 Tarzan-kirjaa ja sanoi että lue tuosta. Tarjoukseen sisältyi yksi ehto. Hän halusi lukea ne kirjat itsekin.

En voi olla kuin helkkarin ylpeä näistä sukuni miehistä.

Isän kollegat laativat paikallislehteen muistokirjoituksen, jossa mainittiin että hän jää muistoihin kuivasta, älykkäästä huumoristaan ja potilaskeskeisestä asenteestaan. Kaiken kruunaa kuitenkin kuvaus vapaa-ajan vietosta mökillä. Muistokirjoituksessa sitä ei mainittu, mutta etenkin kesäisin mökillä isä keksi kaikenlaisia absurdeja satuja, joista erityisesti jäi mieleen köhnö, kymmensenttinen olento, joka liikkuu öisin ruohikossa ja puree nilkkaan. Muuten hän pelkästään latautui, makasi sängyllä, luki Carter Browneja ja vanhoja Valittuja Paloja, mutta muistokirjoituksessa ei nähtävästi oikein sovi mainita että aikaansaanut ihminen voi olla tekemättä mitään. Maailmanhistorian kurjin poroviherpeukalo yritti joskus saada mökillä aikaiseksi nurmikkoa. Kahdeksan multa- ja y-lannossäkin tuloksena mökillä oli nurmikko yhden kesän ajan. Sitten sen valtasi ratamo. Tämä ja yhtä ensiluokkainen kasvimaan yritelmä esiintyvät nyt muistokirjoituksessa salanimellä "puutarhanhoitoa". Isä olisi arvostanut tätä. Itsekin nauroin vedet silmissä.

Minulla on ikävä häntä vielä pitkään.

Isän kuoleman johdosta on ollut muuta ajateltavaa ja järjesteltävää. Lähiaikoina jatkuu.

Tuulisena ja kylmänä päivänä Herran vuonna 1881 vastavalmistunut lääkäri Arthur Conan Doyle (1859-1930) vuokrasi vastaanottohuoneiston Edinburghissa, kiinnitti ovelle kyltin "Silmäspesialisti" ja jäi odottamaan potilaita.

1887 hän odotti edelleenkin potilaita. Potilaita metsästäessään Doyle oli muuttanut Edinburgista Plymouthiin ja Plymouthista Portsmouthiin, mutta asiakkaita ei ilmaantunut hänen kynnykselleen todellakaan vaivaksi asti. Tekemistä etsiessään Doyle pelasi Portsmouthissa jalkapalloa maalivahtina. Kyseessä oli amatöörijoukkue, joten sellaisesta ei ollut leipäpuuksi. Jotakin oli keksittävä, jotta nuori vaimo ja kaksi lasta olisivat saaneet ruokapöydässä eteensä muutakin kuin okulaareja. Niinpä Doyle kokeili kirjoittaa kertomuksia. Ensimmäiset romanttisluontoiset kyhäelmät eivät menneet kaupaksi, joten hän otti selvää, mikä oli suosittua. Vastaus oli epäyllättävä: jännitys- ja rikoskertomukset, joissa päähenkilönä oli mukaansatempaava ja värikäsluontoinen sankarietsivä. Näissä suosituissa kertomuksissa oli vain yksi luotaantyöntävä piirre. Kaikki tapahtui suurenmoisen sattuman kauppaa ja looginen ongelmanratkaisu loisti poissaolollaan.

Doyle tuli ajatelleeksi Edinburghin yliopiston luennoitsijaa, joka oli tehnyt häneen ja kurssikavereihinsa suuren vaikutuksen. Hän oli tohtori Joseph "Joe" Bell (1837-1911). Bellin mielestä vastaanotolle tulevista potilaista näki heti, mitä asiaa heillä oli, jos heistä teki kyllin yksityiskohtaisia havaintoja. "Vilkaiskaa miestä ja näette heti hänen kansallisuutensa kirjoitettuna hänen kasvoihinsa ja elinkeinonsa uurrettuna hänen käsiinsä. Loput hänen elämäntarinastaan on luettavissa hänen käynnistään ja tavoistaan, kirjattuna tarkoin hänen kellonperiensä helyihin ja vaatetuksensa nukkaan ja pölyyn" muistutti Bell oppilailleen.

Doyle muisti, kuinka Bell oli lääketieteen opiskelijoiden läsnäollessa katsellut vaieten potilasta, ja todennut sitten: "Olette palvellut armeijassa jossakin Ylämaan rykmentissä, olette ottanut eron äskettäin, olette aliupseeri ja sijoituspaikkanne oli Barbados." "Kyllä tohtori", vastasi potilas hämmentyneenä. "Hyvät herrat", selitti Bell opiskelijoille, "tämä mies käyttäytyy kunnioittavasti, mutta ei ottanut lakkia päästään. Armeijassa tehdään näin, mistä päättelin, että hän ei ole ollut kauaa siviilissä. Ääntämyksestä kuulee että hän on skotti ja arvovaltaisuus viittaa siihen, että hän on upseeri. Barbadoksen keksin siitä, että hän potee elefanttitautia, mitä esiintyy Länsi-Intiassa."

Bellin oveen edinburghilaisessa sairaalassa koputettiin. Kun potilas kävi sisään, Bell kysyi heti, miksi hän on levoton. "Mistä tiedätte, että olen levoton?" "Koputitte neljä kertaa. Rauhalliset ihmiset tyytyvät koputtamaan kahdesti, korkeintaan kolmesti."

"Jos Bell olisi ollut salapoliisi, hän olisi varmaankin muuttanut tämän kiehtovan, mutta sattumanvaraisen toiminnan täsmälliseksi tieteeksi", Doyle mietti. "On helppoa kirjoittaa ykskantaan, että sankari on teräväjärkinen, mutta lukija odottaa siitä näyttöjä, sellaisia mitä Bell antoi joka päivä." Sankarin nimi Sherlock Holmes oli yhdistelmä Doylen krikettikaveria ja kuuluisaa lääkäri-kirjailijaa Oliver Wendell Holmesia. Itsensä Doyle sijoitti tarinoihin Watsonin rooliin ja loppu oli jälleen kerran sitä kuuluisaa historiaa. Mutta mestaririkollisen, Holmesin vaarallisen vastustajan professori Moriartyn aineksia Doyle ei löytänyt lähipiiristään, joten hän turvautui sanomalehtiin, joissa oli uutisoitu laajasti maailmanlaajuista rikollisliigaa pyörittäneestä amerikkalaisesta.

Adam Worth (1844-1902) alias Henry Jarvis Raymond alias Charles H. Wells alias Edouard Grau aloitti uransa taskuvarkaana. Amerikan sisällissodan aikana hän liittyi Unionin armeijaan ja sai 500 dollarin palvelukseenastumisrahan. Tämä oli Worthin mielestä niin kannattava toimenpide, että hän värväytyi armeijaan useita kertoja väärällä nimellä kuittaamaan palkkionsa. Käväistyään pakenemassa Sing Singistä Worth suuntasi Bostoniin ja vuokrasi parturinliikkeen Boylestonin Pankin vierestä. Hän lapioi itsensä naapuritaloon ja poistui Eurooppaan 400 000 dollaria rikkaampana juuri kun Pinkertonin etsivät olivat päässeet hänen jäljilleen.  

Äkkirikastunut Worth harrasti sosieteettielämää Pariisissa ja Lontoossa, hankki itselleen maineikkaita tuttavuuksia ja keräsi lämpimiä suosituksia. Toukokuussa 1876 hänen huomiotaan kiinnitti Thomas Gainsboroughn maalaama muotokuva Devonshiren herttuattaresta. Maalaus oli vastikään myyty Christiesin huutokauppakamarilla senhetkisestä maailmanennätyshinnasta, 10 500 puntaa. Uusi omistaja William Agnew ryhtyi heti kekseliäästi ansaitsemaan maalauksella asettamalla sen näytteille. Lontoolaisyleisö jonotti maksaakseen pääsylipun. Aikansa jonotettuaan maalauksen eteen saapui myös herrasmies Adam Worth ja hänen uusin ystävänsä, amerikkalainen ex-painija Junka Phillips, josta muistetaan mainita, että hänen silmiinpistävin ominaisuutensa oli hänen mykistävä typeryytensä. Herra Junka esitti olevansa amerikkalainen pankkiiri, sillä hänellä oli kokemusta alalta. Kun hän sai vastaansa kassakaappeja, jotka kieltäytyivät aukeamasta, tämä kaksimetrinen korsto nosti kaapin ilmaan ja vei sen mukanaan. Parivaljakko silmäili maalausta ja päätti tulla noutamaan sen piakkoin. Keskiyöllä sumussa Worth kiipesi Junkan olkapäille, keinotteli ikkunan auki ja kävi irrottamassa maalauksen kehyksistään.

Worthin tarkoitus oli epäitsekäs. Hän aikoi käyttää maalausta pelinappulana saadakseen vangitun veljensä vapaaksi, mutta kun hän meni veljensä asianajajan luo selittämään juonensa, asianajajalla olikin uutisia. Hän oli juuri saanut Worthin veljen vapaaksi vetoamalla muotovirheeseen. Worth kalpeni. Hänellä oli varastettu maalaus, joka oli liian kuuluisa jotta kukaan olisi halunnut ostaa sen. Seuraavat vuodet Devonshiren herttuatar matkusti Worthin mukana matka-arkkujen valepohjan alla ja sateenvarjotelineen sisälle käärittynä, kunnes se löysi vuosikymmeniksi leposijan brooklyniläisestä varastosta.

Parhaina päivinään Worth oli varastanut puolen miljoonan dollarin arvosta etelä-afrikkalaisia raakatimantteja, järjestänyt postijunaryöstöjä ympäri Eurooppaa, ja omistanut 30-metrisen huvijahdin, joka piti sisällään täysin varustellun kasinon ruletti- ja korttipöytineen. Rikosimperiumi mureni, kun Worth jäi kiinni Liegessä ryöstäessään postijunaa ja virui seuraavat viisi vuotta belgialaisessa vankilassa.

Worth oli varmaankin ymmärtänyt, että hänen uransa oli ohi, mutta yksi asia oli vielä hoitamatta. Varastossa lojuvan vanha ladyn oli aika palata kotiin. Worth palasi Yhdysvaltoihin ja kirjoittautui Chicagossa McCoyn hotelliin. Sitten hän suuntasi Pinkertonin toimistoon ja kertoi ovimiehelle että hän haluaisi puhua William Pinkertonin kanssa. Pinkerton hätkähti ja perui kaiken ohjelmansa siltä päivältä. Tämä oli ennenkuulematonta. Kuin Moriarty olisi halunnut tavata Sherlock Holmesin.

Worth halusi osoittaa kiitollisuuttaan. Jos Pinkerton olisi halunnut jakaa tietonsa Belgian viranomaisten kanssa, Worth ei olisi selvinnyt vain viidellä vuodella. Oven sulkeuduttua herrat huomasivat kumpikin harmaantuneensa sitten viime näkemän ja kävivät muistelemaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin he olivat nuorempia ja energisempiä. "Kuinka muuten karistit minut kannoiltasi silloin New Yorkissa?" "Voi, se oli yksinkertaista…" Illan hämärtyessä Worth ja Pinkerton olivat päässeet yhteisymmärrykseen. Maalaus palautettaisiin omistajalleen ja ehdoista neuvoteltaisiin lisää.

Worthille tarjottiin tuhannen punnan palkkiota, joka oli ollut sattuneesta syystä nostamatta viimeiset 25 vuotta, mutta hän halusi enemmän, immuniteetin Yhdysvalloissa ja Pinkertonin vakuuttamaan Scotland Yardille, että Worth oli kuollut. Lopulta maalauksen omistajan pojan Morland Agnewin kanssa päästiin sopimukseen 25 000 dollarin palkkiosta ja niin maaliskuussa 1901 Agnew vastaanotti chicagolaisessa hotellissa suuren ruskeaan paperiin käärityn paketin. William Pinkerton katseli tarkkaavaisesti, kuinka sisältä paljastui Devonshiren herttuatar, jota maailma ei ollut nähnyt neljännesvuosisataan. Agnew myi pikaisesti maalauksen pankkiiri John Pierpoint Morganille, joka oli kaikessa mukana, myös näissä tarinoissa vähän väliä. Morgan maksoi 150 000 dollaria, mutta vannotti pitämään kauppasumman salaisena, sillä "jos tieto tulisi julki, minut teljettäisiin hullujenhuoneeseen".

Adam Worth oli aikoinaan lausunut William Pinkertonille, että "miehellä, jolla on aivot, ei ole oikeutta kantaa asetta". Worthin kuoltua Pinkertonin etsivätoimisto lausui arvionaan, että Worth oli kaikkien aikojen merkittävin tuntemamme rikollinen. Pinkertonin virallisen selonteon mukaan Worth oli kuollessaan pennitön keppikerjäläinen, joten kaikki vaatimukset hänen perintöään kohtaan olivat hukkaan heitettyjä. Virallinen selonteko oli hivenen erikoinen, sillä New York Timesin mukaan Worthin pojalle oli osoitettu jälkisäädöksessä kunnioitusta herättävät 23 000 puntaa. Asioistahan voidaan aina sopia, ja mitkään eivät ole niin pitäviä kuin sellaiset sopimukset, joita laativat toisiaan kunnioittamaan oppineet elämänikäiset vastustajat keskenään. William Pinkerton väitti Worthin pojalle, että hän oli sattunut tapaamaan erään liikemiehen, joka oli ollut Adam Worthille velkaa. Tällä tekosyyllä Pinkerton kustansi Worthin lasten elatuksen 700 dollarilla kuussa kunnes heistä tuli täysi-ikäisiä. Tarinan kauniiksi lopuksi Worthin pojasta Harry Raymond juniorista ei tietenkään voinut tulla mitään muuta kuin Pinkertonin etsivä.

Noina aikoina 1900-luvun vaihteessa Edinburghin yliopiston sairaalassa harmaantunut luennoitsija otti vastaan potilaan ja totesi lääketieteen opiskelijoille: "Hyvät herrat, tällä miehellä on mahtaileva käynti ja hän on pienikokoinen. Väitän, että hän on palvellut sotilaana Ylämaan rykmentissä, mutta koska hän ei ole suuri, hän ei ole kelvannut muualle kuin soittokuntaan." Potilas tuijotti lääkäriä ja kiisti kaiken. Hän väitti olevansa suutari eikä ollut ikinä palvellut armeijassa. "Riisukaa paitanne", käski luennoitsija ja osoitti sotilaskarkuria merkitsevän poltetun D-kirjaimen potilaan iholla. Mies tunnusti, että hän oli palvellut soittokunnassa Krimin sodassa.
- Tohtorihan voisi olla melkein Sherlock Holmes.
- Mutta hyvä herra, minähän olen Sherlock Holmes, vastasi Joe Bell.