1930-luvun lopulta 1940-luvun alkuun Kölnin ympäristössä vaikutti nuorisojengi, joka kasvatti tukkansa pitkäksi, lauloi kiellettyjä juutalaisten säveltäjien tekemiä lauluja, ja harrasti Hitler Jugendin ohjesäännön vastapainoksi omaehtoista luontoretkeilyä. Voi arvata, että he eivät oikein diganneet natseja.
Sodan loppuvaiheissa Kölnissä oli 3000 edelweisspiraattien jäsentä ja lähikaupungeissa satoja lisää. Nuorisokapinallisten yhteenliittymä oli epävirallinen – vuonna 1936 kaikki paitsi virallisesti hyväksytyt nuorisojärjestöt oli tehty ykskantaan laittomiksi – epäpoliittinen ja epätunnustuksellinen. Heidän yhteisenä nimittäjänään oli, että he kieltäytyivät liittymästä Hitler Jugendiin. Toisin kuin natsiorganisaatiot, Edelweisspiraten järjesti pojille ja tytöille yhteisiä matkoja ja kokoontumisia, joissa sai polttaa tupakkaa ja jopa nauttia alkoholia. Gestapo ja viranomaiset pitivät tällaista toimintaa rikollisena, sukupuolimoraalia loukkaavana ja uhkana valtakunnan järjestykselle.
Ensi vaiheessa 1930-luvun puolessavälissä nämä saksalaiset elämäntapaintiaanit kutsuivat itseään navajoiksi. Ulkoilmaretket, uinti, telttailu, kitaransoitto ja laulu rinnastuivat heidän mielessään Villin Lännen vapauteen ja rajoittamattomuuteen, jonka olivat Saksassa popularisoineet monet lännenromaanien kirjoittajat, parhaana esimerkkinä Karl May. Kölniläinen Hitler Jugendin johtaja määritteli 1936, että navajo on "kuka tahansa nuorukainen, joka käyttää värikästä ruudullista paitaa, shortseja, ja kulkee saappaissa, joissa sukat on käännetty varren päälle". 1940 esseniläinen Hitler Jugendin osasto luonnehti kotikaupunkinsa edelweisspiraatteja toteamalla että siihen kuuluvat "eivät enää käy kirkossa". 1942 puolestaan edelweisspiraatit olivat epäilyttäviä, koska he olivat "kaikki katolisia". Yhdestä asiasta oltiin siis yhtä mieltä: Edelweisspiraten edusti kaikkea sitä, mitä natsit inhosivat.
Jean Jülichin isä tuomittiin 1936 10 vuodeksi pakkotyöhön, koska hän kuului kommunistipuolueeseen. Jeanin isoäiti ja täti vangittiin puoleksi vuodeksi, minä aikana Jean eli orpokodissa. Kun isoäiti ja täti vapautettiin, 7-vuotiaalle Jeanille oli kehittynyt tietynlainen mielipide sen aikaisen Saksan menosta. "Hitler Jugendissa meidät laitettiin Valtion Rautateiden koulutuskeskukseen Nippenissä. Joka aamu kun ilmoittautui nimenhuudossa, piti sanoa Heil Hitler. Jos halusi vessaan, piti hihkaista Heil Hitler. Kun tulit vessasta, Heil Hitler. Kättä nostettiin ja laskettiin aamusta iltaan. Vihasin sitä todella." Jülichista tuli edelweisspiraattien aktiivinen jäsen.
Hauskanpito ja kapinointi sai vakavampia muotoja, kun littoutuneet alkoivat pommittaa Kölniä. Militanteimmat edelweisspiraatit alkoivat tietoisesti järjestää natseille harmeja. Jean Jülich kavereineen heitteli tiiliskiviä ammustehtaiden ikkunoista sisään ja sujautti sokerivettä natsiajoneuvojen bensatankkeihin. Toiset ryhmät tekivät näyttävämpiä tempauksia, suistivat ammusjunia kiskoilta tai levittivät hallintoa kritisoineita lentolehtisiä.
10.11.1944 kölniläisellä kadulla Gestapo järjesti reipasotteisesti ilman turhia oikeudenkäyntejä hirttäjäiset 13 ihmiselle, joista kuusi oli teini-ikäisiä Edelweisspiratenin jäseniä. Yksi hirtetyistä oli Bartholomaeus Schink, 16-vuotias edelweisspiraattien johtohahmo. Tänään kyseinen katu on nimetty hänen mukaansa. Jülich välttyi hirttämiseltä, koska hän oli tuohon aikaan vankilassa syytettynä Gestapon päämajan räjäytysyrityksestä.
Natsiajan hipeistä on tehty elokuva vuonna 2004. Koko ikänsä Kölnissä asunut ohjaaja Nico von Glasow oli hämmästynyt kuullessaan ensi kertaa, kenen mukaan ja miksi Bartholomaeus Schinkin katu oli nimetty. Hän ei ollut kuullut aiemmin koko asiasta. Menneisyydenhallinta, sana josta voisi kysyä pitäisikö sitä olla edes olemassa, oli tähän asti mutkistanut asian käsittelyä. Edelweisspiraattien tekeminen tunnetuksi nähtiin epäilyttävänä, koska se kuulemma olisi vienyt huomiota pois kaikista niistä, jotka eivät tehneet mitään, ja joiden edestä koko Saksan kansan pitäisi tuntea kollektiivista syyllisyyttä ilmeisesti tuomiopäivään asti.
