Robert "Romeo" Coates (1772-1848) oli legendaarisen huono näyttelijä. Hänen lahjansa tekivät  tragediasta komediaa, komediasta tragediaa, ja mahdollistivat sen, että hän varasti shown missä hyvänsä roolissa. Hänen näytäntönsä päättyivät tyypillisesti mellakkaan.

Sokerilla rikastuneen miljonäärin poikana hän imi jo äidinmaidossa mieltymyksen tuhlailevaan koristeellisuuteen ja arvostelukyvyn ylittävään prameuteen. Kotona Antiguassa hänelle ei tarjoutunut riittävästi haasteita teatterin alalla. Hänen mielensä paloi päästä suuremman yleisön eteen, levittäytyä kotkansiivillä koko maailman ihailtavaksi, ällistyttää taiteellaan laajoja kansalaispiirejä. Tätä pyrkimystä hän lähti toteuttamaan Englantiin. Hän saapui Bathiin 1807, ja laskeutui laivasta merisimpukan muotoon rakennetuissa vaunuissa, jotka oli koristeltu jalokivin ja kultaisin reunuksin. Yllään hänellä oli brodeerattu viitta, purppuranväriset housut, ja valtava töyhtöhattu. Ei epäilystäkään, että maahan oli saapunut poikkeuksellinen kyky.

Vuoteen 1810 mennessä Coatesin kapakkaesitelmät Shakespearen tekstin parantamisesta ("minusta ne ovat parempia") olivat ehtineet herättää siinä määrin kiinnostusta, että hänelle tarjoutui ensimmäinen suuri tilaisuutensa Romeossa ja Juliassa. Ensin näytelmä sujui tavanomaisesti, mutta kun Romeo Coates astui lavalle ylellisessä puvussaan, puhkesivat myrskyisät suosionosoitukset, jotka hän pysähtyi vastaanottamaan. Huomioitsija totesi, että "Coatesin koulukunnassa arvokkuutta ilmaistaan lampsimalla näyttämön poikki metrin pituisilla jysähtävillä askelilla, jysähdys jokaisen säkeen päätteksi." Jos repliikki sujui hyvin, Coates ei nähnyt mitään outoa siinä, että hän toisti sen kolme, neljäkin kertaa, ja kun yleisö alkoi osoittaa mieltään, Coates risti kätensä ja tuijotti sitä halveksivasti. Tällä ensimmäisellä kerralla näytelmä pääsi niinkin pitkälle kuin viimeiseen näytökseen, jossa Coates ällistytti laajoja kansalaispiirejä saapumalla näyttämölle mukanaan sorkkarauta, jolla hän alkoi avata Julian hautaa. Romeon kuolinkohtaus oli spektaakkeli. Hän otti taskustaan silkkinenäliinan, ja tomutti sillä voimallisesti näyttämön lattian. Sitten hän asetti nenäliinan juhlallisesti lattialle, asetti sulkahatun sen ylle, ja heittäytyi hatun päälle. Maineella oli hintansa: Coates joutui myöhemmin pidättäytymään Romeon roolista, koska kukaan kateellinen - tietysti - vastanäyttelijä ei halunnut näytellä Juliaa.

Coatesin kuolinkohtaukset olivat hänen bravuurinumeronsa. Milloin yleisö nousi seisomaan hämmästyksestä, Coates pomppasi pirteästi pystyyn, ja suoritti kuolemansa uudestaan, prikulleen kuten edellisellä kerralla. Luonnollisesti mikä hyvänsä yleisön mylväisy tarkoitti uusintapyyntöä, jolloin Coates lahjojaan tuhlaillen huudahti "ah ma taaskin kuolen!" ja heittäytyi jälleen hattunsa päälle.

Kun Coatesista oli kysymys, laajat kansalaispiirit saapuivat pitkienkin matkojen päästä ällistytettäviksi. Surreyn Richmondissa Coatesin otteet pakahduttivat yleisön niin, että useille itsensä puhki nauraneille katsojille oli annettava ensiapua teatterin ulkopuolella. Lontoon Haymarket -teatterissa Coates oli suoriutunut Kauniin Katuvan ensi-illasta tavanomaiseen tapaan unohtelemalla repliikkejään, ja "parantelemalla" teosta, kunnes neljännen näytöksen lopussa Coates kouristeli lavalla kuolemantuskissa minuuttitolkulla. Jos joku kuvitteli, että viides näytös olisi tylsä, koska Coatesin hahmo oli kuollut, hän erehtyi. Viidennen näytöksen alkaessa Coates astui lavalle sotilasunivormussa, ja ilmoitti että tänä iltana ei viidettä näytöstä tule. Sen sijaan hän esittäisi suositun monologinsa. Tämä esitys oli loppuunmyyty, ja tuhannet halukkaat katsojat jouduttiin käännyttämään ovelta pois.
 
Coates kärsi seuraavina vuosina vararikon, ja vetäytyi syrjään näyttämöltä suunnitellen suurta comebackiaan, jota ei ikinä nähty. Hän kuoli Lontoossa liikenneonnettomuudessa jäätyään vankkureiden alle.