1940-luvulla Collyerin veljeksistä tuli USA:ssa yleisnimitys, jolla tarkoitettiin pakkomielteisesti sekalaista roinaa kerääviä ihmisiä. Lukuisat olivat ne lapset, jotka saivat kuulla äitinsä kutsuvan heitä Collyereiksi elleivät he siivoaisi huonettaan. New Yorkin palokunta kutsuu täyteen ahdettuja huoneistoja samalla nimellä vieläkin.

Collyerit tulivat yleiseen tietoisuuteen 1947, kun heidän elämänsä viimeiset vaiheet alkoivat selvitä ja niitä seurattiin lehdistössä päivittäin kuin jännityskertomusta.

1920-luvulla New Yorkin Harlem näki sosiaalisia mullistuksia. Ensimmäisen maailmansodan myötä kaupunginosaan oli asettunut suuri määrä mustia teollisuustyöläisiä, jotka jäivät niille sijoilleen. Valkoinen asujaimisto muutti muualle. Aikoinaan Harlemin yläluokkaan kuuluneen gynekologin ja oopperalaulajan pojat Homer ja Langley Collyer kieltäytyivät lähtemästä. He mieluummin linnoittautuivat kivitaloonsa Viidennen Avenuen numeroon 2078. Homer sokeutui 1933, mistä alkaen Langley hoiti käytännön asiat. Silloin harvoin kun Langley Collier nähtiin ulkona, hän kävi yleensä poliisilaitoksella valittamassa murtovarkaiden yrityksistä. Erakkoveljesten omaisuudesta liikkui mielikuvituksellisia tarinoita, joita väritti suuresti se tosiseikka, että kukaan ulkopuolinen ei ollut päässyt rakennukseen sisälle 20:een vuoteen.

Murtovarkaiden varalta Langley Collyer rakensi vanhojen sanomalehtien, aikakauslehtien ja sekalaisen rojun keskelle käytäviä, jotka johtivat umpikujaan tai jotka oli ansoitettu. Koska rakennus oli väärällään kaikkea mahdollista rojua, myös normaali liikkuminen tapahtui käytävissä. Langley oli luvannut veljelleen säilyttää sanomalehtien täydelliset vuosikerrat, jotta Homer pääsisi taas ajan tasalle, kunhan hän saa näkönsä takaisin.

Sokea Homer oli täysin riippuvainen veljensä avusta. Langley ruokki, vaatetti ja pesi veljensä joka päivä yli 20 vuoden ajan. Kun Homerin reumatismi paheni, hänestä tuli vähitellen liikuntakyvytön. Kun sähkö, kaasu ja vesi ja puhelin katkaistiin maksamattomien laskujen vuoksi, veljekset lämmittivät säästeliäästi yhtä huonetta kerosiinipolttimolla. Homerin näköä Langley paransi omalla patenttiruokavaliollaan: sata appelsiinia viikossa, ruisleipää ja maapähkinävoita. Hoidon teho jäi valitettavan puutteelliseksi.

Aika kului. USA lähti Toiseen Maailmansotaan ja palasi sieltä. Ympärillä Harlemissa Louis Armstrong ja Duke Ellington tulivat muotiin ja menivät pois muodista. Charlie Parker ja nuoret vihaiset miehet kuten Dizzy Gillespie ja Miles Davis tulivat heidän paikalleen, mutta Viidennen Avenuen ja 128. Kadun kulmassa aika oli pysähtynyt. Kunnes 21.3.1947 nimetön soittaja ilmoitti poliisille, että hänen hajupäätelmiensä mukaan rakennuksessa on kuollut ihminen.

Poliisille tuotti suuria vaikeuksia päästä sisälle rakennukseen. Puhelin oli katkaistu. Ovikelloa ei ollut. Ovet olivat lukossa. Kun ovi saatiin avattua voimatoimin, oviaukon täytti lattiasta kattoon sekalainen roina. Sama jatkui kautta koko rakennuksen. Taloa oli pakko ruveta tyhjentämään. Kadulla kuorma-autojen edessä tilannetta seuranneet uteliaat yleisön edustajat ja lehtimiehet saivat todistaa mykistyneinä Collyerin veljesten yli 30 vuoden aikana kokoaman tarumaisen omaisuuden luonnetta.  

Talosta kannettiin ulos mm. seuraavaa. Vannoutuneet vanhatpojat olivat keränneet lastenvaunuja, nukenvaunuja, haravia joita niitäkään ei käytetty mihinkään koskaan, yhteen niputettuja sateenvarjoja (toimivia ja toimimattomia), ruosteisia polkupyöriä, kokoelma aseita (murtovarkaiden säikäyttämistä varten), maalattuja muotokuvia, pinup-tyttökuvia, ruosteisia sängynjousia, kerosiiniuuni, 25 000 kirjaa (suuri osa isän perintönä tullutta lääketieteellistä kirjallisuutta), ihmiselimiä säilöttynä tölkkeihin (kuten edellä), röntgenkone, kahdeksan elävää kissaa, T-Fordin runko (T-Fordin moottorista Homer oli aikoinaan rakentanut sähkögeneraattorin), yksi Britannian ja kuusi USA:n lippua, seinävaatteita, kolme ompelunukkea ja satoja jaardeja käyttämättömiä silkki- ja muita kankaita. Perheen musiikkiharrastuksen innoittamana veljekset olivat haalineet instrumentteja, joihin lukeutui 14 pianoa, klavikordi, kahdet urut, banjoja, viuluja, haitareita, gramofoni ja levyjä. Ennen kaikkea talon täytti laskematon määrä niputettuja sanoma- ja aikakauslehtiä.

Kahden tunnin etsiskelyn jälkeen Homer Collyer löydettiin kuolleena. Hänen likaiset harmaat hiuksensa ulottuivat hänen olkapäihinsä. Hänellä oli yllään rispaantunut sinivalkoinen kylpytakki ja hän nojasi päätään polviaan vasten. Lääkäri tutki ruumiin ja tuotti poliiseille yllätyksen. Homer ei ollut istunut kuolleena kymmentä tuntia enempää. Hän oli menehtynyt aliravitsemukseen ja viluun jäätyään ilman hoitoa. Oli oletettavaa, että Langley oli kuollut aiemmin ja makasi jossakin talon sokkeloissa.

Langley löydettiin viimeinkin 8.4.1947. Talon olosuhteita kuvaa hyvin, että Langley löytyi neljän metrin päästä veljestään, mutta kesti yli kaksi viikkoa päästä raivaustöissä niin pitkälle. Matkalaukku ja kolme vuorta sanomalehtiä peittivät hänet. Pääteltiin, että Langley oli ryöminyt tunnelissa tuomassa ruokaa veljelleen, kun hänen oma ansansa laukesi ja romautti valtavan painon hänen päälleen.

Poliisit poistivat talosta lopulta kaikkiaan 103 tonnia roinaa. Paras osa siitä saatiin myytyä huutokaupalla satumaisesta 2000 dollarin summasta. Hoidon puutteessa romahduskuntoon ajautunut rakennus purettiin maan tasalle.

Collyerit eivät olleet ainutlaatuisia. Heillä oli paljon kollegoja jo pelkästään New Yorkissa. 1940-luvulla Theresa Fox löydettiin kuolleena keittiöstään Queensissa. Kuollessaan hänellä oli 1300 dollaria sukkiinsa tungettuna. Häneltä jäi jälkeensä 100 000 dollarin omaisuus, mutta hänen asuinoloistaan sitä oli mahdotonta päätellä. Keittiössä oli tukkuhintaan ostettu 100 paunan (n. 45 kg) säkki kahvia, 500 tölkkiä maitojauhetta mattoon käärittynä, ja lipaston laatikot olivat täynnä sokeria.

1950-luvulla rähjäinen pummi Charles Huffmann löydettiin kuolleena brooklynilaiselta kadulta. Herra Pummilla ei ollut taskuissaan pennin hyrrää. Poliisi jäljitti hänen asumuksensa, vuokramurjun, josta hän maksoi seitsemän dollaria viikossa. Pummin kotoa löytyi pinoittain pankkikirjoja ja osakkeita puolen miljoonan dollarin arvosta.

1960-luvulla kiinteistönvälittäjä Geirge Aichele löydettiin kuolleena kotoaan. Hänen asuntonsa täyttivät vanhat sanomalehdet, käytetyt partakoneenterät, linnunhäkit, ynnä muu vastaava roina. Aichelella oli rahaa kuin roskaa ja roskaa kuin rahaa, kumpaakin sinne tänne pinottuna. Yhdestä paperipussista löytyi 1 sentin kolikko, johon oli liitetty muistilappu, jonka mukaan lantti oli löydetty hänen talonsa edustalta joulukuussa 1957.
 
Collyerin veljesten elämästä on kirjoitettu faktaa ja fiktiota, mm. teatterinäytelmiä (Tunnel Vision). Elämäkerran "Ghostly Men" kirjoittaja Franz Lidz on päässyt ehkä paremmin käsiksi aiheeseen kuin muut, koska hänellä on ollut lähipiirissään informantti, joka tuntee asian hyvin, hänen 88-vuotias Arthur-setänsä.

"Muistan kuinka nuorena kuljin Collyerin talon ohitse ja kadehdin heitä. Halusin aina päästä yhteyteen heidän kanssaan. Vaaditaan aivoja että pystyy keräämään niin paljon." Arthur-setä pääsi varsin pitkälle. Kun hänen kokoelmansa "purettiin" kolme vuotta sitten, se täytti koko hänen Brooklynin kotinsa lattiasta kattoon. "Arthur-setä vihaa tyhjiötä", Lidz kuvailee.

"Usko tai älä, mutta en ole ikinä ostanut rojua. Löydän sitä kadulta. Yllättyisit jos tietäisit, mitä kaikkea voi löytää: pikkurahaa, hakaneuloja, noppia, pulloja, ripoja, johtoa, ruuveja, kyniä joissa sanotaan erilaisia asioita, luoteja."

Lidz päätyy ihmettelemään, miksi hamstereita on kirjallisuudessa ja yleisissä uskomuksissa pidetty aggressiivisina ja uhkaavina. He ovat täysin kykenemättömiä aggressioon. He eivät hae yhteenottoja, vaan linnoittautuvat, rakentavat barrikadeja, ansoja ja kodikkaita pikku pesiä romuvuortensa sisälle. "Roina on kuin ystävä, toinen ihminen, uusi kissa", Arthur-setä määrittelee.