Lauantaina etsin kirpputorilla Aku Ankan Jumboa nro 12, jossa olisi Floyd Gottfredssonin muualla julkaisematon klassikko Hessu nerona. Kirpputoriksi muutetun entisen elokuvateatterin kaltevan lattian nurkassa lojui masentuneen oloinen golfbägi ja kymmenen mailaa, tarjoushinta 80 euroa. Taitaa olla lama-aika, tuli mieleeni.

Golf on nykyään turvallisen keskiluokkainen harrastus kenelle tahansa. Ammattilaishuiput tienaavat miljoonia ja tavallista kansaa olen nähnyt vääksyläisellä kentällä hupparit yllään. Kuvittelisin että ennen vanhaan sellainen pukeutuminen olisi ollut räikeä etikettirikkomus.

1930-luvun muotiasu oli golfhousut. Sellaisiin sonnustautuivat suomifilmien kaupunkilaistähdetkin, vaikka he eivät olleet ikinä edes nähneet golfkenttää. 1930-luvulla moni muukin asia oli toisin. Ei ollut televisiota, ei ollut edes sponsoreita. Amerikan ammattilaiset ansaitsivat harvoin enempää kuin 30 000 dollaria vuodessa. Tähtipelaajien takana ponnistelevaa massaa kutsuttiin yleisesti golfpummeiksi. He omistivat suurinpiirtein peliasunsa ja mailansa, ja jos hyvin kävi niin he tienasivat viikonloppuna riittävästi saadakseen matkarahat seuraavaan turnaukseen.

Yksi mahdollisuus oli, pelata golfia rahasta kyllin rikkaita tai riittävän typeriä vastustajia vastaan ja lyödä vetoja parhaassa tapauksessa pallo pallolta, reikä reiältä. Monet golf-uhkapelaajista olivat ensiluokkaisia golfareita, jotka ansaitsivat viikossa sen mitä ammattilainen koko kauden aikana. Kun Titanic Thompsonilta kysyttiin siirtyisikö hän ammattilaiseksi, hän vastasi ”minulla ei ole varaa palkanalennukseen”. 

Bobby Riggs oli kohtalainen persoona. Hän oli tennismestari ja showmies, joka järjesti vanhoilla päivillään 1973 kuuluisan sukupuolten taistelun Wimbledon-legenda Billie Jean Kingiä vastaan. (King voitti pelin puhtaasti 6-4, 6-3, 6-3, mutta shown taisi voittaa Riggs.) Sen ainoan kerran kun Riggs vaivautui matkaamaan Wimbledoniin 1939, hän väitti voittaneensa 108 000 dollaria lyömällä vetoa, että hän voittaisi miesten kaksinpelin, miesten nelinpelin ja sekanelinpelin. Todellisen maineensa tämä tenniksen kiistaton huippu kuitenkin hankki golfkentällä.

Riggs aloitti golfin koska ei keksinyt muutakaan keinoa tappaa aikaa tennisturnausten välillä. 1950-luvulla hänen ketteryytensä alkoi iän myötä huveta, joten hän heittäytyi täyspäiväiseksi golfpelaajaksi ja muutti Floridaan. Hän alkoi pyöriä taitavien pelaajien parissa viheriöllä ja opetteli lajin niksit. Hänen tuloksensa tippuivat sadasta lyönnistä 80:een ja laski tasoituksensa 16:een. Pian hän löi vetoa rahasta keskinkertaisia pelaajia vastaan ja voitti lähes aina. Nyt hän oli valmis astumaan näyttämölle, jonka nimi oli La Gorce, pröystäilevä miamilainen golfklubi, jonka jäsenistä 150 oli miljonäärejä. Entinen Wimbledon-voittaja pääsi sisään helposti.

”Se oli kuin biljardiluola ulkoilmassa”, Riggs kuvaili. ”Varkaiden paratiisi. Kaikki mafian ja bisneksen terävimmät tyypit olivat siellä. Täytyi vain päästä oikeaan seuraan, hankkia oikea pelikaveri, ja tuntea oma sekä pelikaverin taso.” Riggs ja hänen päivettyneet kollegansa, joilla oli sellaisia värikkäitä nimiä kuin Stork (joka pelasi kaikki lyöntinsä seisomalla oikealla jalalla ja lepuuttamalla vasenta jalkaa takana), Shaggy Ralph, the Dog Man, Charlie the Blade (joka käytti vain yhtä mailaa, rautanelosta), Whiskey Drinker (joka naukkaili koko ajan taskumatistaan ja muuttui aina huojuvammaksi ja epävarmemmaksi kunnes yhdeksännellä reiällä hän vaati että koko potti pannaan tämän reiän varaan ja koki äkillisen ihmeparantumisen teenjuonnistaan) ja Three-Iron Ward, viettivät kaiken aikansa klubilla vaanien seuraavaa uhria, kalpeanaamaa, joka saattoi olla yhtä hyvin arvaamaton turisti kuin teksasilainen öljymiljonääri. He käyttivät pitkähihaisia paitoja, pitivät hansikkaita kummassakin kädessään, ja kaiken kruunasi mahdollisimman iso panamahattu, joka teki heistä alan miehen ja ummikon silmissä harmittoman hölmön siihen asti kunnes viimeisellä reiällä koitti maksun aika. Kukaan ei pelännyt vähääkään entistä tennismestaria, tuota hassunkurista pikku pätkää, jolla oli vinkuva ääni ja itsetietoinen käynti.

”Olen aina pärjännyt paineissa”, Riggs totesi salaisuudekseen. ”Useimmat menevät lukkoon kun potissa on läjä rahaa. Minä rakastan kilpailua. Kun koko ajan pelaa rahasta, raha menettää merkityksensä. Tavallisesti pelasin sellaisia tyyppejä vastaan, joilla oli enemmän rahaa kuin itsellä. Siitä oli etua. He ajattelivat vain rahojaan ja pelasivat kuusi lyöntiä alle tasonsa.”

Riggs piti itseään kaikkien aikojen parhaana rahapelaajana. Suurimman hetkensä hän koki 1953, kun hän pelasi viikon verran Länsi-Virginiassa Sam Sneadin kotiradalla Greenbrierissä. Peliin osallistuivat Riggs, New York Yankeesien omistaja Dan Topping, ”kreivi” Jose Dorelis joka piti aina monokkelia, ja eksentrinen öljyparoni Indianasta, Ray Ryan, jolla kerrottiin olevan yhteyksiä mafiaan. Ryan oli selvästi viikon lypsylehmä, keskinkertainen golfaaja, joka rakasti pelata suurista rahoista.

Riggs aloitti häviämällä vähän. Hän antoi Ryanin voittaa muutamia reikiä jotta Ryan alkaisi uskoa mahdollisuuksiinsa. Se onnistui paremmin kuin hyvin. ”Ryan tuli täysin hulluksi. Hän oli satasen pelaaja, nyt hän löi 135. Hän löi palloa sivuttain, löi vetoa joka lyönnistä, ja kun päästiin viimeiselle reiälle, hän puttasi viheriöllä kolme kertaa. Viikon päätteeksi hän oli puoli miljoonaa dollaria velkaa. No, olen rokottanut aika lailla porhoilta, ja ne vinkuvat kuin pistetyt siat. Ryan ei. Seuraavana päivänä hän kutsui meidät sviittiinsä ja avasi matkalaukun, joka oli täynnä tuhannen dollarin seteleitä. Menimme jonoon ja hän maksoi hymyillen. Hän sanoi vain ”Pojat, jos voitan huomenna, haluan että minulle maksetaan samalla tavalla.”

Hänessä oli tyyliä. Ehkä siksi heti seuraavalla viikolla Riggs hävisi samaiselle Ryanille kaikki häneltä voittamansa 185 000 dollaria.

Noina 1950-luvun aikoina kun sana kiiri, että nyt kentällä pelataan isoista rahoista, pelaajia seurasi uteliaiden katsojien lauma, kokonainen karavaani yleisöä ja golfkärryjä todistamassa tapahtumaa. Eivät ainoastaan pelaajat pelanneet. Myös yleisö löi vetoa ja heidän muassaan seurasi vedonvälittäjiä, jotka yrittivät järjestää asioita oman mielensä mukaisiksi. ”Kumarrun pallon ylle valmiina lyömään, ja äkkiä kaksi golfkärryä törmää toisiinsa! Sitten ne hiiviskelivät ympäri tiiauspaikkaa tai viheriötä hämätäkseen minua. Mutta en antanut sen vaivata itseäni, koska sitä he olisivat halunneet”, Riggs muisteli kulta-aikojaan. Golfklubeilla nämä suurisuuntaiset yleisönäytökset eivät herättäneet sympatiaa, koska niistä alkoi olla kovasti häiriötä. Kun Riggs lähti Miamista, hän oli onnistunut hankkimaan itselleen porttikiellon jokaikiselle yksityisklubille.

Titanic Thompson (1892-1974) oli ansainnut melkoisia summia pokerin- ja biljardinpelaajana, kun hän keksi 1921 golfin. Alvin Thomasina syntynyt peluri otti käyttöön uuden sukunimen, kun sanomalehti sopivasti kerran painoi hänen nimensä väärin. Lempinimen Titanic hän sai Missourin Joplinissa 1912. Thompson oli lyönyt vetoa, että hän pystyisi hyppäämään biljardipöydän yli koskematta sitä. Thompson hankki patjat pöydän taakse ja sukelsi yli pää edellä. Tyrmistyneeltä pelikaverilta Snow Clarkilta kysyttiin, mikä tuon tyypin nimi on. ”Sen täytyy olla Titanic”, Snow vastasi. ”Hän upottaa kaiken.” US Openin voittaja Tommy Bolt, joka ehti todistaa Thompsonin taitoja itse teossa, mainitsi että Thompson olisi voinut olla golfissa kaikkien aikojen suurin.

Thompsonin klassisin temppu oli yhyttää rikas öljyparoni ja kiertää rata hänen kanssaan oikeakätisenä. Kun Thompson oli käärinyt vedonlyönnin voitot taskuunsa, hän ehdotti tuplaa tai kuittia ja tarjoutui pelaamaan radan läpi uudestaan, tällä kertaa vasenkätisenä. Sitähän pelikumppaneille ei koskaan kerrottu, että Thompson oli vasenkätinen. Kyllä he sen itsekin huomasivat ennen pitkää.

La Verne Moore alias John Montague oli temppulylöntien erikoismies. Hän löi vetoa, että osuisi varpuseen puhelinlangalla ja onnistui. Hän löi vetoa, että pystyisi kippaamaan täysin hiekkaan hautautuneen pallon viheriölle lusikalla ja teki niin. Hän raotti hotellihuoneensa ikkunaa kuusi tuumaa, ilmoitti pystyvänsä lyömään pallon sisälle lasin rikkoutumatta, ja piti sanansa. Hänen erikoisuutensa tulivat niin legendaarisiksi, että alettiin kertoa tarinaa, että hän olisi voittanut Bing Crosbyn pelissä suurista rahoista välineinään vain harava, kuokka ja pesäpallomaila, kun taas Bingillä oli käytössään koko golfbägi.

Jeanne Carmenista valmennettiin temppupelaaja. Köyhien puuvillankorjaajien tytär karkasi kotoa 13-vuotiaana ja päätyi lopulta muotimalliksi New Yorkiin. 1949 hän poseerasi golfammattilaisen ja urheilukaupan omistajan Jack Redmondin mallina. Ammattilaisen rakennuttamalla sisäradalla Carmen tarttui ensimmäistä kertaa elämässään golfmailaan ja kokeili lennättää pallon ilmaan. Vasenkätisenä hän piteli oikean käden mailaa väärinpäin, iski pyöreällä puolella vasten palloa ja ampui pallon kankaaseen niin että se putosi ripustuksestaan.

”Oletko varma ettet ole pelannut ennen?” kysyi Redmond mykistyksestään toivuttuaan. Kangas ripustettiin takaisin ja Carmen tiputti sen seuraavalla lyönnillä uudestaan. Tässä vaiheessa Redmond katsoi parhaaksi ryhtyä valmentamaan ja neuvoi lyömään tasainen puoli edellä oikeakätisesti, mikä oli Carmenin mielestä vaikeaa. Kangas romahti alas kolmannen kerran. Seuraavana päivänä paikalle oli hankittu golfammattilainen Jimmy Demaret, ja herrat huokailivat ihastuksesta. Carmen ei ymmärtänyt miksi. Mitä vaikeaa tässä muka oli. Lopulta Redmond ehdotti, että Carmenista koulutettaisiin temppulyöntitaiteilija.

Luontaisen lahjakkuuden ja kuukausien harjoittelun jälkeen tulokset näkyivät. ”Asetin kolme palloa päälletysten, mikä on jo sinänsä hyvin vaikeaa. Sitten löin keskimmäistä palloa 200 jaardin päähän, ylin pallo poukkasi ylös ja nappasin sen ilmasta. Alin pallo jäi paikalleen koskemattomana. Löin pallon 200 jaardin päähän seisomalla tuolissa yhdellä jalalla. Osuin 150 jaardin päästä lipputankoon.” Loppuhuipennuksessa Carmen löi pallon selällään makaavan vapaaehtoisen huulilta taittamatta viiksikarvaakaan. Klubeilla kierrellessään Redmond ja Carmen järjestivät kolme näytöstä päivässä ja ansaitsivat 5000 dollaria viikossa.

Carmen hankki uuden kumppanin, John Rosellin, jolla oli paljonkin tekemistä sekä Chicagon mafian että Las Vegasin Sands Hotelin kanssa. Hänellä oli ehdotus. ”Me emme lypsä mukavia tyyppejä, vaan persereikiä. Minä tunnen heidät.” Carmen sijoitettiin hotellin aulaan lukemaan lehteä ja keskustelemaan golfista ja uhkapeleistä. Jotenkin kerskustelut kääntyivät siihen, että golf ei ole mitään vaikeaa, jopa tämä tyttö tässä pärjäisi siinä leikiten. Yllättävää, mutta niin hän tekikin. Vuoden jälkeen yhteistyö päättyi kun Carmen alkoi pelata kentällä liian hyvin liian aikaisin, ja John Roselli tästä suuttuneena sitoi juonen keksineen ja vedon maksusta kieltäytyneen persereiän jaloistaan lamppuun, takavarikoi tämän lompakon ja katkaisi sitten köyden. Jeanne Carmen löysi uuden uran Hollywoodissa, jossa hän tähditti sellaisia elokuvahistorian merkkitapauksia kuin Born Reckless, Reckless Youth ja Guns Don’t Argue.

Jossakin on varmaan vielä tänäkin päivänä suuresta rahasta pelaavia golfaajia, miettii golfammattilainen Ivan Smith. ”Mutta se on laajasti ottaen menneisyyttä. 95% suurista vedonlyönneistä käydään miljonäärien kesken. Selitys on siinä, että nykyään golfammattilaiset voivat ansaita rahaa. Satelliittikiertueen pelaajakin ansaitsee enemmän kuin ammattilaiset 30 vuotta sitten. Golf on kadottanut särmänsä. Pelistä on tullut turvallista ja ennustettavaa. Se on nykyään vain salkkuja ja kännyköitä.”

Kerran Titanic Thompson voitti 1000 dollarin vedon lyömällä palloa yli 500 jaardin matkan. Hän onnistui, koska valitsi paikaksi jäätyneen järven. Vuosikymmeniä myöhemmin pokeritaituri Amarillo Slim voitti 38 000 dollaria lyömällä palloa mailin matkan. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Hän oli vain keksinyt suuremman järven.

Tom LeCompte: The 18-hole Hustle