1960-luvun lopulla kovakantinen kaunokirjallisuus alkoi tavoittaa aikaansa ja ryhtyi tuottamaan avomielisiä, siistimättömiä ja intiimejä seksikuvauksia, jollaisia siihen asti oli tavattu lukea vain pahvikantisten kioskikirjojen sisältä, jos niistäkään. Jossakin Carter Brownissa kaikkein skandaalimaisinta ja houkuttelevinta oli opuksen kannet. Sisältö olikin sitten yhtä kihelmöivää ja kutkuttavaa kuin kaurapuuroresepti. Paljoa ei luvattu, vielä vähemmän saatiin.

Nukkelaakson ja Portnoyn taudin noustua kirjallisiksi hiteiksi jotkin lukijat kävivät läpi samoja tuntemuksia kuin The Literary Reviewn arvostelijat, jotka joutuvat lukemaan äärettömän huonosti kirjoitettuja seksikohtauksia, mutta The Literary Review’n palkintoa vuoden kurjimmasta kirjallisesta seksikohtauksesta ei 1970-luvun vaihteessa vielä jaettu. Jacqueline Susannin 1966 ilmestynyt Nukkelaakso aivan erityisesti sai kirjallisuusarvostelijat epätoivoon. Se oli seksiä, huumeita ja itsemurhayrityksiä sisältänyt melodramaattinen saippuaooppera, jonka päähenkilöinä seikkailivat kolme Broadway-näyttelijärtä, joilla oli vahvat ystävyyssiteet. Hieman päivittämällä tästä aineistosta saatiin aikaan 30 vuotta myöhemmin tv-sarja Sex and the City.

Tekijän kirjallisia ansioita Gore Vidal kuvaili lausumalla että Jacqueline Susann ei kirjoita, hän hakkaa kirjoituskonetta. Kriitikoiden mukaan kassakonetta. Nukkelaaksoa myytiin 30 miljoonaa kappaletta, ja elokuvaversiossa esiintyi Roman Polanskin vaimo Sharon Tate, jonka Charles Manson murhasi. Murhan jälkeen elokuva tuotiin kiireimmän kaupalla takaisin ohjelmistoon, eikä  kassavirta laantunut. Isorintaisten naisten ihailijan Russ Meyerin ohjaama parodia Beyond The Valley Of Dolls käsitteli amerikkalaista elämänmenoa paljon tarkkanäköisemmin ja oli rehellisyydessään suorastaan humaani elokuva esikuvaansa verrattuna.

Kun 1969 kirjakauppoihin ryskyi Penelope Ashen Naked Came The Stranger, panoksia korotettiin entisestään. Nyt päähenkilönä esiintyi Gillian Blake, joka radio-ohjelmassaan miehensä Williamin kanssa esitti täydellisiä aviopuolisoita. Kun Gillian keksii, että hänen miehensä on ollut uskoton, hän päättää kostaa pettämällä vastavuoroisesti miestään Long Islandin naapurustonsa jokaisen vastaantulevan kaksilahkeisen kanssa. Loppusaldo: yksi abortti, viisi avioeroa, kolme asumuseroa, yksi hermoromahdus, kaksi itsemurhaa ja yksi murha. Oikein näppärää. Kirja myi hetkessä 20 000 kappaletta. Sen jälkeen julkisuuteen vuoti tieto, että tekijä ei ole oikea tekijä, vaan koko juttu on huijausta. Tämän seurauksena Alaston muukalainen hyppäsi välittömästi New York Timesin bestseller-listalle.

Kirjailijana esiintynyt Billie Young ei ollut kirjoittanut ”Penelope Ashen” teoksesta sanaakaan. Rouva Young oli vain sukua muuannelle Mike McGradylle, joka toimi Long Islandin Newsday-lehden kolumnistina. Edes Mike McGrady ei kirjoittanut kirjaa itse. Osoittautui, että menestysteoksen takana oli kokonaista 24 toimittajaa, kuten Pulitzer-palkittu Gene Goltz, Newsdayn päätoimittaja William Mcllwain Jr ja urheilutoimittaja George Vecsey. 24:n kirjailijan joukossa oli myös naisia, kokonaista viisi kappaletta, takaamassa että naispäähenkilön minä-muotoinen kerronta säilyttäisi hitusen uskottavuudestaan. Kohtuullisuuden rajoissa pysymisestä heidän ei tarvinnut pitää huolta. Koko romaanin idea oli pilkata kaikkia uskottavuuden ja hyvän kerronnan arvoja. ”Jos kirjoitatte hyvin, se pyyhitään yli”, McGrady varoitti salajuoneen osallistuneita kollegojaan. ”Tarkoitus on osoittaa, että seksiä tursuava kirjallisesti ala-arvoinen teos myy kuin häkä.”

(Latojan huomautus: Miten häkä voi myydä, on aina ollut minulle arvoitus.)

Lopputulos ei ollut niinkään pornografinen kuin hauska. ”Roskan kirjoittaminen tuntuu niin alentavalta, että siitä tekee väkisinkin hauskaa pelastaakseen kasvonsa”, McGrady huomioi. ”Mutta kun siitä tulee hauskaa, pornoelementti kuolla kupsahtaa siihen.” McGradyn kanssa teoksen päätoimittanut Harvey Aronson oli samaa mieltä. ”Sen vuoksi Portnoyn tautia on mahdotonta pitää pornografisena. Se on liian humoristinen toimiakseen pornona. Sen sijaan Jacqueline Susann kirjoittaa seksistä kuin neitsyt.”

Useimmat kriitikot pitivät Alastonta muukalaista surkeimpana tekeleenä, minkä he olivat koskaan nähneet. Pohjois-Carolinalaisen pikkulehden kirjallisuuskriitikko oli toista mieltä. ”Kirja on nokkela, kirjoitettu hyvällä maulla, ja luo monia uusia näkökulmia miehen ja naisen välisiin suhteisiin”, arvioi hän. McGrady ei jaksanut ilahtua näistä kehuista. Hänen mielestään juuri ”tuollaiset henkilöt ovat vastuussa kirjallisten arvojemme tuhoutumisesta”.

Teoksen elokuvaoikeuksista ehdittiin neuvotella, mutta kun McGrady esitti vilpittömän toiveensa, että tuottajilla olisi kanttia olla uskollisia alkuteokselle ja tehdä niin tarkoituksellisen huono elokuva kuin suinkin, asiaan ei valitettavasti enää palattu. McGrady jatkoi kuitenkin aiheesta vielä 1970 paljastuskirjassaan Stranger Than Naked, or How to Write Dirty Books for Fun & Profit.